Ylöjärven Soppeenmäessä asuvalla Markku Johanssonilla on hallussaan aarre: kirjeitä ja valokuvia, jotka kertovat Johanssonin suvun historiaa mainareiden Amerikasta. Kirjeiden kirjoittajina ovat olleet Markku Johanssonin isoisän Kaarle Arvid Johanssonin veljet ja heidän isänsä. Ensin Amerikkaan lähtivät onnea etsimään Johanssonin perheen pojat Viktor ja Emil. Sen jälkeen perässä lähti myös heidän isänsä Johan (Juho) Evert Johansson.
Isä Johan Evert Johansson syntyi Akaan Konhofin säteritilalla vuonna 1852. Sukunimi Johansson muodostui siitä, että Juho Evertin isänkin nimi oli Johan. Kun varsinaista sukunimeä ei ollut, tästä patronyymistä muodostui pysyvä sukunimi. Perheeseen syntyneistä kuudesta lapsesta aikuisikään kasvoivat neljä poikaa ja yksi tytär.
Juho Evert ansaitsi leipänsä ensin Viialan höyrysahalla, kuten hänen vanhin poikansa Augustkin. Vuonna 1900 koko perhe muutti Akaasta Tammisaareen Ekön saareen. Ekössäkin miehet olivat sahalla töissä. Vanhin poika August lähti muutaman vuoden jälkeen töihin Kemiin.
Vuonna 1901 perheen toiseksi vanhin poika Viktor päätti lähteä onneansa etsimään Amerikkaan. Ikää hänellä oli 20 vuotta. 14.5.1901 Viktor astui Liverpoolissa Wassau-nimiseen laivaan. Matkaseurana oli koko Johan Stenholmin perhe ja määränpää kaikilla Wyomingin osavaltio. Stenholm oli Viktoria kymmenen vuotta vanhempi ja oli jo käynyt Amerikassa.
Kymmenen päivää myöhemmin laiva saapui Kanadan Quebeciin. Sieltä matka jatkui junalla pitkälle Yhdysvaltain puolelle villiin länteen. Määränpää oli Carbon County Wyomingin osavaltiossa.
Saman vuoden marraskuussa Viktorin 17-vuotias veli Emil halusi myös päästä suureen länteen. Valtamerilaivan nimi oli Philadelphia ja lähtösatama oli Englannin Southampton. Määränpääksi on matkustajaluetteloon merkitty Omaha, Nebraskan osavaltiossa, vaikka Emil oli menossa veljensä luo viereisen Wyomingin osavaltion Cumberlandin kaivoskylään.
Isälle tienattiin lippu
Yleensä ensikertalainen siirtolainen muutti Amerikassa paikkakunnalle, missä oli joku tuttu ja turvallinen ihminen. Emil tuli veljensä perässä pieneen Cumberland-nimiseen kaivoskylään aivan Wyomingin osavaltion lounaiskulmaan. Kylä oli aikoinaan syntynyt hiiliesiintymän ympärille.
Emil kirjoittikin kotiin olevansa mustassa työssä kolimainissa (coal mine). Uusista asioista käytettiin englanninkilelisiä nimityksiä, suomenkieleen mukautettuna.
Tapaturmat olivat valitettavan yleisiä. Viktor kirjoitti, että kuusi miestä jäi kolin alle ja kuoli paikalleen. Hän kirjoitti myös, että kolimaini ajaa huonosti: ”Kun se ajaa paremmin, niin minä panen tiketin isällen.”
Niin tapahtui. Isä Juho sai valmiiksi maksetun matkalipun. 4. huhtikuuta vuonna 1906 Johan Evert Johansson astui Hangossa höyrylaiva Arcturukseen. Sen määränpää oli Hull Englannin itärannikolla. Ostettuna oli myös junalippu maan halki Liverpooliin.
Alun perin laivan piti olla RMS Campania (Royal Mail Ship = kuninkaallinen postilaiva), mutta matka jatkuikin RMS Saxonialla. Matka Liverpoolista Bostoniin kesti 12 päivää ja 26. huhtikuuta Juho Evert saattoi aloittaa pitkän junamatkan suureen länteen.
Viktor oli aikaisemmin varoittanut, että työ on likaista ja raskasta. Silti isä Juho rohkeana ja vahvana miehenä lähti matkaan. Hän oli siirtolaiseksi vanha, pian 54-vuotias, mutta hän oli tottunut raskaaseen työhön.
Perillä Bostonissa odotti ankara terveystarkastus. Pojat lohduttavat kirjeessä etukäteen: ”Kyllä isä pääsis tänne syynin puolesta kun ei ole mitään päälle näkyvää.”
Isä Juho pysyi Cumberlandin hiilikaivoksessa, mutta pojat kokeilivat muitakin paikkoja. Oltuaan vasta vuoden Wyomingissa, Viktor lähti etelään Utahin Scofieldiin. Se oli rohkea teko ottaen huomioon, että siellä oli vuoden 1900 vappuna tapahtunut Amerikan tuhoisin kaivosonnettomuus.
Viktor työskenteli Winter Quarters -nimisessä hiilikaivoksessa, missä kaasuräjähdys oli kaksi vuotta aiemmin tappanut yli 200 mainaria. Uhrien joukossa oli 61 suomalaista.
Kirjeitä alkoi tulla
Johanssonin Amerikasta Suomeen lähettämät kirjeet alkoivat aina samalla toteamuksella: ”Saan tietä antaa että voin hyvin ja samaa toivon teille”.
Eräs kirjeistä jatkuu: ”Työtä tehdään joka päivä vaikka kesällä oli pari kuuta huonompaa ja minä loukkasin jalkani, oli vähällä mennä poikki kun putosin tikapuitten kanssa.”
Suomalaiset lakkoilivat kaivoksilla tarpeen tullen. Aina kyse oli tietenkin rahasta: ”Ennen sai 60 centtiä tonnilta, nostivat 5c. Kyllä junioni huolen pitää” (union = ammattiliitto). ”Täällä on miehiä pyssyjen kanssa, ettei voi tehdä pahaa niille jotka tekee työtä, vaikka on niille annettu vähän selkään”.
Emil kirjoitti harvemmin kuin veljensä Viktor. Cumberlandista hän kirjoitti vuoden 1902 toukokuussa isälleen Tammisaareen: ”Viktor lähti täältä pois. Jos hän löytää paremman paikan kuin tämän, niin menette sinne. Täällä on täysi kesä, vaikka näkee vain vähän kanervaa. Täältä kahden mailin päässä on oja missä on kaloja. Vaan on siellä niin paljo käärmeitä ettei saa uida siellä.”
Emilin kirje jatkuu: ”10 tunnin työpäivät mainissa, 2½ taalaa päivässä. Olen urakkatyössä ja olen Stenholmin ruuassa. Jaan kiinalaisen kanssa huonetta ja Viktor yhden suomalaisen kanssa. Kyllä minä täällä opin pian puhumaan maan kieltä. Engelskaa oppii minun mielestäni pikemmin kuin Ruotsia ja sitte täällä pärjää hyvin. Täällä on ihmisiä joka maan osasta. Täällä on Neekeriä, Kiinalaisia, Indiaaneja. Täällä on paimenia jotka paimentaa moniin tuhansiin nousevaa karjalaumaa. Sataa kerran vuodessa. Kut pai”
Vaarallista työtä
Isä Juho oli vaihtanut nimensä amerikkalaisempaan versioon John Johnson. Hänellä oli huoli siitä, miten perhe tulee kotimaassa toimeen: ”Sinne vanhaan maahan jäi senmoisia nuoria ihmistaimia ja kun taas tulee syksy ja kylmä ne tarvitsee vaatetta ja kenkiä ja ruokaa kanssa, niin minä lähetin 30 taalaa avuksi, vaan ei sillä niin palionkaan saa ettei hän ole niin paljoon tottunu tyytyväisyys lisäksi.”
Aikaisemmassa kirjeessä isä Juho kertoi lähettäneensä Suomeen ison pesämunan omaa kotia varten, mikä olikin ollut matkan syy: ”Rakas tyttäreni Siiri (Sigrid Johanna) nyt lähestyn sinua näillä muutamilla riveillä ja saan tietä antaa että voime hyvin ia samaa herran lahiaa toivon sinulle ia teille kaikille sillä isällisellä rakkaurella usein muistan…. minä lähetin teille neliä sataa taalaa äitin nimeen ehkä äiti vie ionkun osan pankkiin että sitte kun minä tulen laitetaan oma tupa iossa sitten on oma lupa.”
Rahalähetyksiä lähti kotimaahan usein: ”Täällä on vieras kieli enkä opi sitä puhumaan. Mikä harmittaa. En opi puhumaan kieltä. Kaksi kertaa olen lähettänyt rahaa. Tämä on kolmas kerta. Kertokaa kun se saapuu. Akusti kirjoitti Kemistä ja pyysi lähettämään rahaa. Lähetin 40$.”
Elämä hiilikaivoksella oli vaarallista. Isä Juho kirjoitti: ”Kuolema on päivittäin lähellä: Saan kertoa sen ikävän joka tapahtui tämän kuun yhreksäntenätoista päivänä kun putosi kiviä katosta Viktorn päälle niin että se loukkantu se on nyt niin kipee ettei voi kärsiä petillä kääntämistä, se oikeenpuoleinen kuve on kaiken pahenpi, sisältä ei näy päältä mitään, on joku paikka rikki sisältä kun tulee verta pissan kanssa, ei tierä vieräänkö se hospitaaliin, tohtori sano että hän katsoo nyt ensin jonkun päivän, kyllä se sentään vielä parantuu, niin vähä ennen putos minun päälleni niin että löi nurin ja kun minä pääsin ylös niin Viktor ja yksi italialainen tuli siehen katsoon, niin samassa putosi sitten molempien päälle, sitä italialaista sattu jalkaan ja käteen ja minua ei sattunu yhtään, kyllä se teki niin peloksi, en minä tähän asti ole pelännykkään, en minä ole ollu työsä, niin että hoiran Viktora kun ei se pääse ollenkaan liikkuun, toivoni on että hän pian paranee, se on sentään minulle kaikki kaikessa, kyllä se teki olon nyt ikävämmäksi. Täällä kuoli yksi italialainen kun putos kolia päälle se kuoli oitis paikalla ja ei nyt ole mitään erityistä kirjoittamista muuta kun hyvin palio terveisiä meiltä kaikilta mainareilta. Voikaa hyvin ja eläkää hauskasti sitä toivoo huono isänne John Johnson.”
Kirjeessä mainittu huono isä viittasi huonoon omaantuntoon, vaikka oli tietysti ollut perheen yhteinen päätös, että isä lähtee hakemaan rahaa oman tilan hankkimista varten. Niin myös tapahtui.
Emil lähti länteen
Emil ilmeisesti kyllästyi mainarin työhön maan alla ja muutti niin pitkälle länteen kuin pääsi, eli Washingtonin osavaltioon. Siellä suomalaiset yleensä kalastivat tai kaatoivat valtavia puita. Emilin yhteys veljeensä ja isäänsä katkesi.
Viktor laittoi jopa sanomalehteen etsintäkuulutuksen, jossa pyysi veljeänsä ottamaan yhteyttä. Viimeinen elonmerkki Emilistä on äidille osoitettu postikortti Seattlesta: ”Rakas äiti älkää olko hämmästynyt tämän kortin saadessanne, saan ilmoittaa että voin hyvin ja samaa sydämestäni toivon teille, lupaan pian kirjoittaa teille kirjeen, rakas lapsenne Emil Johnson osoite 3012 14th ave Seattle, Wash.”
Suomeen jäänyt Johanssonin perheen nuorin veli 17-vuotias Kaarle Arvid muistelee Ekössä kirjoitetussa kirjeessä: ”Wiimme vuonna tähän aikaan istuin kotona Isäni ja Äitini ja siskoni kera ja nyt istun yksin ja muistelen aikoja katoavaisija, sillä isä on mennyt kauas valtameren taakse ja sisareni on koulua käymässä hankoniemessä ja äitni on leikki vaaleissa hankoniemessä opettelemassa nykyistä vaalitapaa.” (Suomen naiset saivat vuonna 1906 äänioikeuden ensimmäisinä Euroopassa)
Isän paluu Suomeen
Oltuaan vähän yli kaksi vuotta Wyomingissa isä Juho palasi Suomeen. Hänen omakätinen kertomuksensa matkasta kuului näin: ”Se oli tiistai yhteksästoista päivä toukokuuta kun me lährettiin Cumperlantista ia tultiin Kemmeriin (Kemmerer) ia ostettiin tiketti neyorkiin se makso neliä kymmentä yhteksän taalaa ia neliä kymmentä sentiä, sitte sitä lähtettiin aiaan huristaan ia kun oli kuliettu yksi vuorokausi niin alko tulemaan niin kauniita maisemia ia vähän päästä kaupunkia ia aina vaan uutta näkemistä niin sitä päästiin lauvantai iltana neyorkkiin, niilseini oli meitä vastaan ottamassa ia vei meirät konttoriinsa ia toimitti korteerin. Kolme päivää katseltuamme neyorkkia niin lähtettiin meri matkalle keskiviikkona, yksi vuorokausi meni hyvin, mutta sitte rupes tuuleen ia minä olin vähä kipee pari päivää, kyllä tämä tuntuu pitkältä kun on niin huonot sapuskatkin, kun kahteksan vuorokautta oli keikuttu atlantin merellä niin päästiin sout hanttoniin.”
Kirjeessä mainittu oma tupa, oma lupa, toteutui. Juho Evert osti vuonna 1911 Honkin tilan Vesilahdelta, jonka hän kuitenkin myi ja osti vuonna 1916 Kaiharin kylästä osan Alasen tilasta, joka sai nimen Oino edellisen omistajan mukaan.
Samana vuonna Juhon vaimo Johanna menehtyi. Juhon ja Johannan tytär Sigrid hoiti perheen ainoana naisena taloutta. Vuonna 1922 Juho muutti taas Vesilahdelle ja poika Kaarle Arvid jatkoi Oinon tilan isännyyttä.
Kun Emilistä ei ollut tullut vuosikausiin elonmerkkiä, isä Juho pyysi, että Emil julistettaisiin kuolleeksi. Tämä tapahtui Tammisaaren syyskäräjillä 16.10.1922. Juho Evert asui silloin jo Ylöjärvellä, mutta Emil oli edelleen Tammisaaressa kirjoilla, joten asia käsiteltiin siksi sikälisillä käräjillä.
Isän palattua Suomeen, Viktor muutti Kanadan rajalla olevaan Montanan osavaltioon Butteen. Se oli kuparimalmista rikastunut kaupunki, täynnä suomalaisia mainareita. Pölyinen ja raskas työ oli liikaa nuorelle miehelle. Suomeen tuli ruotsiksi kirjoitettu surullinen viesti: ”Täten otan oikeuden lähettää edesmenneen työntekijäni Viktor Johanssonin talletustodistukset sukulaisille annettaviksi. Hän kuoli Butte General Hospitalissa keuhkotautiin 29. syyskuuta 1908. Oheisten talletustodistusten lisäksi minulla on 58 dollaria hänen rahojansa. Koska en tiedä kenelle lähettää, jään odottamaan lähempiä tietoja.”
Mielenkiintoinen yhteensattuma on se, että Viktorin kuolintodistuksen on kirjoittanut MD (Doctor of Medicine) Gust Pitkänen. Kyseessä on sama herrasmies, jonka kanssa ylöjärveläinen tohtori Johannes Mäkkylä piti vastaanottoa Buttessa.
Torbjörn Nikus
Lue myös aiemmat vastaavat kertomukset:
Maailman suurin ja maailman rikkain – Siirtolaisten elämä oli kovaa 1900-luvun Amerikassa
Tohtori Johannes Mäkkylän seikkailut suuressa lännessä
Johannes ja Fanny Mäkkylän toinen matka villiin länteen 1906–1907
Johannes ja Fanny Mäkkylän kolmas matka suureen länteen 1911–1915
