Rautaa rajalle! Tämä on tyypillinen lausahdus Nato-jäsenyyden kannattajien suusta. Erityisesti tämä toteutuu silloin, kun keskusteluympäristönä on alkoholin anniskelualue. Sotilaallinen liittoutuminen tai liittoutumattomuus on tietysti vakava asia. Euroopan mittakaavassa Suomi on kummallisuus.
Jääkiekossa mörkö on hyvä ilmiö. Kansallisen turvallisuutemme suhteen Nato taas on enemmistölle paha mörkö. Maailma eikä geopoliittinen asetelma eivät suinkaan ole niin mustavalkoisia. Nato kannattaa nähdä puolustusliittona. Venäjä on todellinen mörkö hyökkäyskohteena. Mitä pidemmälle kätensä kuvainnollisesti tunkee karhun suuhun, niin sen enemmän sattuu. Historia tuntee ihan tarpeeksi epäonnistuneita invaasioita. Hyökkäämiseen ei ole yhtään hyvää syytä. Hyvän puolustamisen tueksi argumentteja sen sijaan löytyy yllin kyllin.
Siirrytään sujuvasti suomalaiseen työelämään. Vaalien alla esiintyy hyvää keskustelua erilaisten järjestöjen verovapaudesta. Organisaatiot ovat oikeastaan jatkuvalla lihotuslinjalla, koska saavat mutkan kautta ihmisten verovapaita tukiaisia itselleen. Vaalien jälkeen teemat sitten sopivasti hautautuvat. Hallituskoalitiolla on oma vaikuttavuutensa siihen, että mitä epäkohtia ylipäänsä nostetaan esille. Vakiintuneita instituutioita ja saavutettuja etuja ei herkästi lähdetä muuttamaan.
Kansanedustajat tehtailevat kirjallisia kysymyksiä. Ministeriöiden virkamiehet sitten raapustavat vastaukset kasaan. Tilastoihin nämä asiat päätyvät elleivät muualle ja tietysti henkilökohtaiseen kampanjointiin. Keväällä vielä kansanedustajana ollut Eero Lehti jätti oikein oikeuskanslerille kantelun työehtosopimusten yleissitovuudesta. Hänen mielestään monet nykyiset käytännöt ovat ristiriidassa perustuslain kanssa. Sisältö on maallikolle monimutkaista. Esimerkiksi yhdistymisvapauteen kuuluu kääntäen oikeus olla kuulumatta mihinkään yhdistykseen. Paljon puhuttu paikallisen sopimisen mahdollisuus liittyy kiinteästi tähän aihepiiriin.
Tarinan lopputulos ei tällä kertaa tule selväksi. Suureen äänestäjäkuntaan Eeron rohkeus ei purrut, vaan kansanedustajan valtakirja jäi uusimatta. Juha Sipilän hallituksen aikana työllisyysaste nousi ja tuntuu siltä, että eniten kritiikkiä tulee omien keskuudesta. Hyvä kysymys sitten on, että mitä oikein hyvän poliitikon sitten pitäisi tehdä?
Suomen työmarkkinat ovat hyvin alttiit yleislakoille. Perustuslain mukaan jokaisella on oikeus työhön. Jo luokkaa 20 vuotta sitten on ääneen ihmetelty lakkovahteja ja vastaavia. Valistuneen kansalaisen, ehkä jopa vähän epätoivoinen ehdotus oli, että tarvittaessa armeija turvaa työrauhan. Jos ihminen haluaa mennä töihin, niin kenellä on todellinen oikeus estää se?
