Tanssi on vetänyt 40-vuotiasta Ylöjärvellä kasvanutta tanssijaa aina puoleensa, mutta ammattiin hän ajautui sattumalta. Ala on vaativa, sillä ammattitaiteilija kamppailee aina fysiikan ja taidealan uupuvan rahoituksen kanssa.
Liike alkaa hiljaisuudesta, ilman merkkiä. Kaksi valkoisella lattialla seisovaa tanssijaa, Katriina Kantola ja Antti Seppänen työstävät Lovekicks-teosta avoimissa harjoituksissa ohjaaja Anniina Kumpuniemen ja äänisuunnittelija Teemu Kiiskilän kanssa.
Työmetodi on rakentava ja purkava, joten nykytanssiproduktio on nähnyt lukuisia muotoja työskentelyn alettua. Luomisprosessi alkoi Berliinissä, ja esitystä työstetään jo kolmatta kesää. Lovekicks käsittelee rakkautta liikkeen muodossa tutkimalla, mitä rakastuessa tapahtuu yksilön sisällä. Ensi-illan esitys saa Tampereella 29.8.
Antti Seppänen, tanssidueton yksi osapuoli, oli alle yksivuotias muuttaessaan vanhempiensa kanssa Rotikkoon. Lapsena kylä oli ihana paikka asua, sillä kukaan ei vahtinut menoa. Keijärvi ja Näsijärvi olivat kesien vetonauloja, ja etäällä asuvien kaverien luo poljettiin pyörällä.
Antti Seppänen kritisoi taiteen puutteellista rahoitusta. Kun apurahoja työhön ei myönnetä, tuhlaantuu ammatilaisilta vuosittain lukuisia työtunteja keskeytettäviin projekteihin.
– Ylöjärvi oli maalaiskylä, jossa oli mopoja ja pesäpalloa sekä vähän jääkiekkoa. Siellä oli kuitenkin myös Hannele Suomalaisen tanssikoulu, avaa Seppänen ensikosketustaan tanssiin.
Pienenä kaverin äiti pakotti pojat balettikouluun, kun Seppänen oli lapsuudenkaverinsa kanssa leikkinyt tulella ja aiheuttanut pienikokoisen metsäpalon nykyisen kirjaston kohdalla. 7-vuotiaasta pojasta baletti tuntui väärältä, mutta se herätti kiinnostuksen tanssiin lajina. Rytmi ja liike vetivät puoleensa.
Lukiovuosinaan Seppänen oli jo koukussa; hän ravasi Tampereella harrastamassa sirkusta ja capoeiraa aamuisin ennen tunteja ja iltaisin koulun loputtua. Vaikka poika oli hurahtanut lajeihin, ei hän koskaan ajatellut niistä ammattia.
Jouluisin ja Tampereen keikkojen yhteydessä mies palaa lapsuuden maisemiinsa Ylöjärvelle. Hän ei kuitenkaan koskaan nähnyt omaa tulevaisuuttaan pikkukylässä. Tie on vienyt nyt 40-vuotiaan tanssijan lähes kaikkialle.
Tanssimalla maailman ääriin
Lukion jälkeen Seppänen tanssi hetken Kuopiossa, mutta lähti sitten Eurooppaan liftaamaan. Rahattomana reissun päällä hän teki hanttihommia, ja sai myös ensimmäisen palkallisen tanssikeikkansa italialaiselta koreografilta.
Tämä vahvisti nuorukaisen käsitystä siitä, että tanssilla voi tosiaankin ansaita elannon. 22-vuotiaana mies haki Helsingin teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselle.
Nyt työ on vienyt Seppäsen 21 maahan. Ulkomaille lähdettäessä on töistä sovittu yleensä etukäteen. New Yorkissa tilanne oli toinen, sillä sinne mies lähti parisuhteen perässä pariksi vuodeksi vuonna 2009.
Seppänen kertoo ulkomaankeikkojen vaihtelevan produktiosta toiseen. Esimerkiksi festivaalivierailut kestävät yksittäisiä päiviä, kun taas Norjassa hän vietti vuoden tehden kaksi pidempää projektia putkeen. Yhdeksi mieleenpainuvimmista keikoistaan Seppänen mainitsee Japanin työjakson, jossa kukaan, edes pomo, ei puhunut englantia.
– Työskentelimme tammikuusta huhtikuuhun aamusta iltaan Google-kääntäjän varassa. Teatterilla oli sitten lopussa tulkki, mutta koreografin kanssa olimme elekielen varassa.
Kantola ja Seppänen tulkitsevat nykytanssin keinoin, miltä rakastuminen tuntuu kehossa.
Seppänen nauttii pienissä ryhmissä työskentelystä, mutta on kansallisoopperan suurissa produktioissakin puolensa. Silloin ainoa asia, josta täytyy huolehtia, on ajoissa paikalla oleminen.
– Yleensä se, mitä tekee, on aina tärkeintä, kertoo Seppänen vaihtelevasta työstään. Tällä hetkellä mies asuu Helsingissä, jossa hän tekee tanssin ohella sijaisuuksia ja opettaa välillä. Kokonaisen ryhmän vetäminen useamman kerran viikossa vaatisi valtavaa sitoutumista pätkätöitä ympäri maailmaa tekevältä tanssijalta. Sijaisuuksilla pärjää tarvittaessa yksittäisiä kausia.
Rahoitusta ei ole
Lovekicks esitetään Tampere-talon kupeessa Liikelaiturilla, joka on yksi harvoista tanssijoiden käytössä olevista edullisista tiloista. Apurahaa projektiin saatiin liian vähän, joten ammattitaiteilijoista koostuva ryhmä joutuu tekemään työn alihintaan ja osin palkatta. Apurahahakemukset ja -päätökset vievät aina oman aikansa, ja moni projekti pitääkin jättää kesken, kun rahoitusta ei löydy.
– Rahoitus on alallamme aina esteenä, kertoo Seppänen treenitilan vieressä olevassa keittiössä thai-cube -lounasta syödessään.
Keskeytettäviin produktioihin kuluu energiaa ja työtunteja vuosittain. Omatuotanteisia esityksiä ei ole varaa tehdä jatkuvasti, sillä hiominen ja tuotanto vaativat lukuisia työviikkoja. Puutteellisen rahoituksen takia ammatti on myös sitä, että tehdään tuhatta asiaa yhtä aikaa. Näin keskittyminen itse luovaan työhön vähenee.
– Taiteilija on kapitalistiselle yhteiskunnalle hyvä. Jos hän tuhertaa taulun eikä saa siitä tarpeeksi rahaa, niin ei sitä polteta tai viedä hautaan mukanaan, naurahtaa Seppänen.
Lovekicks-esitystä rakennetaan niin kehon kuin mielenkin avulla.
Henkinen pääoma, jota yleisö taulun nähdessään saa, ei katoa, vaikka teos olisi tuotettu palkatta. Miehestä on pöyristyttävää, etteivät kulttuurituet korreloi taidealan osuutta bruttokansantuotteesta, kun taas talous- ja teknologia-aloille myönnetään tukia helpommin. Hyvä apuraha on edellytys sille, että taiteilija voi sitoutua projektiinsa täysillä ja olla tuottelias.
Seppänen haastaakin päättäjät miettimään, minkälainen yhteiskunta Suomesta halutaan rakentaa. Käsitykset taiteen hyvinvointivaikutuksista rahoitukseen nähden ovat miehen mukaan puutteelliset.
– Jos taidetta ei ole, kyllähän meille jää vielä työ ja uskonto, veistelee Seppänen.
Iän myötä tanssimisesta tulee henkisempää
Vaikka palkka on huono, on tanssin tuoma sosiaalinen pääoma vertaansa vailla. Tanssi ja taide ovat rakentaneen Seppäsen koko identiteetin ja sosiaalisen elämän.
– Vaikka ehtoopäivillähän tässä ollaan tanssijana. En palaudu enää yhtä nopeasti kuin 25-vuotiaana. Toisaalta elämänkokemuksen kartuttua esiintymiseni on saanut lisää tunnesyvyyttä, pohtii mies.
Vaikka tanssista on tullut yhä performatiivisempaa eikä ikää katsota yhtä paljon kuin vaikkapa 20 vuotta sitten, uskoo Seppänen joutuvansa muuttamaan työskentelyään lähivuosina. Muutos tarkoittaisi enemmän näyttelemistä tai opettamista ja koreagrafioiden tekemistä. Viiden vuoden päästä fysiikka alkaa tulla vastaan, joten myös hallinnollisen puolen pestit voisivat toimia.
Alaa hän ei kuitenkaan halua lähteä vaihtamaan.
Lovekicks-esityksen ensi-ilta Tampereen Liikelaiturilla to 29.8. klo 19.00. Lisäesitykset la 31.8. klo 14.00 ja 19.00. Liput 5 euroa ovelta.
Tämä sisältö on lehden tilaajille.
Tutustu 5 viikkoa vain 1,90 €.
Viimeisimmät kommentit