Minulla on periaatteita. Osaa niistä noudatan usein, osaa harvemmin. Eräs parhaista on, että kun mokaan, kerron siitä muille.
Sosiaaliseen mediaan kannattaa päivittää erilaisia kommelluksia. Sieltä saa vertaistukea. Kun mainitsin kokoustaneeni puoli päivää paita nurinpäin, sain kuulla ja lukea vielä hauskempia tarinoita.
Silti minua kyllä harmitti aluksi aivan vietävästi esimerkiksi silloin, kun onnistuin jumittamaan varasukkahousuni kauneimman iltalaukkuni vetoketjun väliin. Mutta ei auttanut rähinä. Otin tilanteesta kuvan ja ajattelin, että nauretaan mieluummin kaikki yhdessä.
Siitä taas ei onneksi löydy kuvamateriaalia, kun olin pukuhuoneessa pakannut vaatteet, silmälasit, puhelimen – ja oikeastaan kaiken muun paitsi risan liian pienen pyyhkeen – kaappiin ja sitten lukinnut sen oven lukolla, johon ei ollutkaan avainta siinä vieressä.
Lukumääräisesti ehdottomasti eniten hupia on syntynyt autoilumokistani. Esimerkiksi kaikista niistä paikoista, joihin olen eksynyt, saisi pian jo kootuksi kokonaisen kartaston. Myös peruuttelutaitoni on omaa luokkaansa. Sillä on tuhottu muun muassa sivupeili ja rivi tienvarsikeppejä.
Lisäksi auton voi hukata – tai sekoittaa toiseen. Kerran aloin ruokaostosten jälkeen nostella kauppakasseja takapenkille, kunnes huomasin, että sinne oli jo sijoitettu vauva istuimessaan. Etupenkiltä katseli isä tyynen rauhallisesti. En kyennyt sanomaan mitään: nyökkäsin vain ja keräsin kiireesti tavarani. Oma autoni odotti parin parkkiruudun päässä.
Olen muutenkin välillä auttamattoman hajamielinen. ”Miten noin älykäs ihminen voi olla noin tyhmä”, kysyi kaverini hiljattain. Jaa-a, mistä minä tietäisin? Mutta esimerkin voin siitäkin kertoa.
Osallistuin tilaisuuteen, jossa jokainen aluksi esitteli itsensä. Istuimme ringissä. Päätin omalla vuorollani nousta seisomaan. Suunnittelin, kuinka kertoisin ainakin kaksi etukäteen päättämääni asiaa. Niin tapahtuikin – muistin ne mainiosti ja olin erittäin ylpeä itsestäni – kunnes tuli aika istahtaa alas. Olin jo unohtanut, että pöydän puuttuessa olin laskenut täyden herkkulautaseni tuolille.
Nauru saattaa pidentää ikää. Toivon, että se ainakin pitää ihmisen nuorekkaana. Kelpaisiko seuraava tarina, joka kertoo toisen ihmisen mokasta, todisteeksi naurun tehosta?
Osallistuin teinipoikani kanssa ensiapukurssille. ”Tervetuloa! Meillä onkin täällä tänään paljon pariskuntia”, kouluttaja totesi, kun saavuimme paikalle. Sillä riemulla elin monta päivää.
