Metsää älköön autioksi hävitettäkö. Tämä lausahdus on osalle metsäalaa seuraavista tuttu. Se liittyy Suomen ensimmäiseen metsälakiin. Sillä on ikää kunnioitettavasti reilut 30 vuotta enemmän kuin itsenäisellä Suomella. 1800-luvulla kyllä oli aihetta olla huolissaan metsiemme voimakkaasta käytöstä.
Valtakunnan politiikan suuri yksittäinen sana on soteuudistus. Poliittisen historian tutkijoille syntyy herkullista aineistoa. Metsänomistajat ovat jo oman valinnanvapautensa saaneet. Tosin asia on vasta neljä vuotta vanha. Sitä ennen kontrolli oli kovaa.
Edelleen tänä päivänä valtio seuraa omistajan toimenpiteitä. Suuren yleisön ei tarvitse olla huolissaan metsiemme käytöstä, koska valtiolla on edelleen tiukkaa kontrollia lain määrittämien arvokkaiden elinympäristöjen osalta.
Seuraavaksi päästään hyvään kysymykseen. Miksi tarvitaan monenkertaista kontrollia? Nimittäin kunnat mielellään keräävät lupamaksuja. Valtiolle siis riittää ilmainen ilmoitus hakkuista. Nyt on Suomessa hyvä mahdollisuus normien purkamiseen. Uusissa kaavoituksissa voidaan olla väljempiä maisematyöluvan vaatimisen suhteen.
Kunnat voisivat olla avoimia sen suhteen, että kuinka paljon menee työaikaa yhden maisematyöluvan käsittelemiseen. Luvan kustannus on talousmetsän omistajalle melkoinen. Normaalisti metsästä voidaan ensimmäisen kerran saada tuloa noin 30 vuoden kasvattamisen jälkeen. Kunnallisella lupapolitiikalla yksityismetsätalouden kannattavuutta saadaan melkoisesti heikennettyä.
Moderneja metsätaloussuunnitelmia kannattaa noudattaa. Metsää ei helposti saa hävitettyä. Toki pohjoisessa Suomessa käsittääkseni yksi huono poikkeus on olemassa.
Sen sijaan laajat Osaran aukeat ovat kohtuullista talousmetsää. Aikanaan ne hakkuut sodan jälkeen olivat taloudellisesti välttämättömiä.
Edelleen metsät pyörittävät Suomessa merkittäviä rahavirtoja ja uusia sellutehtaita syntyy kuin sieniä sateella. Tämän päivän harvennuksen seuraus riukuuntuvassa metsässä on se, että 20 vuoden päästä voidaan ihastella isoja puita. Sitä ihmisen pitää ajatella eikä pelkästään vain itseään.
Metsän palaminen on todella luonnonmukaista. Tietyille hyönteisille se on suorastaan elinehto. Aluksi tietysti pystyssä olevat mustat puunrungot eivät silmiä hivele, mutta se on vain välivaihe. Seuraavaksi tulee läpipääsemätöntä lehtimetsää. Lopulta tulee sitten tuttua havupuuta. Aikaa menee, mutta ihmiseen verrattuna luonto on sitkeä ja ylivertainen.
Yhden tutkimuksen mukaan, ”jos hyvin harvoin myy puuta, voi olla järkytys, miltä metsä korjuun jälkeen näyttää”.
Kokemus käytännön asioista muuttaa asennetta. Kuten sodan jälkeen, taas tarvitaan Suomen kansantalouteen järkeviä hakkuita entistä enemmän.
marko@markotaipale.fi
