Kerron teille tarinan.
Se alkaa yön pikkutunneilta, Kuun ja tähtien himmeässä valossa. Istuin yksin puistossa. Oli kylmä ja pimeä syysyö enkä ollut pystynyt nukkumaan, joten olin päättänyt lähteä kävelylle. Olin tullut puistoon rauhoittumaan ja kuuntelemaan yön ääniä.
Minä kuuntelin. Kuulin tuulen hiljaisen hyräilyn ja meren kaukaisen laulun. Oli rauhallista ja hiljaista, mutta oloni oli levoton.
Katsoin ylös tähtien peittämälle taivaalle ja yritin löytää tähtikuvioita, jotka isäni oli opettanut minulle vuosia sitten. Löysin vain kalat ja vesimiehen, mutta olin tyytyväinen. Ainakaan en ollut unohtanut kaikkea.
Aloin ikävöidä häntä. Hän oli viisas ja hyväsydäminen mies, joka vietiin tältä maailmalta aivan liian aikaisin. En koskaan tuntenut äitiäni; hän kuoli kaksi päivää syntymäni jälkeen.
Kuvittelin heidät taivaalle, pitelemään toisiaan kädestä ja katselemaan minua. Olivatko he ylpeitä? Olivatko he pettyneitä? En saisi koskaan tietää. Pystyin vain toivomaan, että olin tehnyt päätöksiä, jotka he hyväksyisivät. Tunsin kyynelten valuvan kasvojani pitkin.
Yksi tähdistä näytti muuttuvan suuremmaksi ja kirkkaammaksi. En ensin huomannut sitä, mutta hetken päästä minulle oli selvää, että tämä ei ollut tavallinen tähti. Katsoin sitä uteliaana. Ehkä se oli meteori? Satelliitti? Avaruusalus? Tulisinko tapaamaan avaruusolioita?
En tiennyt, mikä se oli. Minä vain tuijotin sitä lumoutuneena. Se hohti hieman oranssina ja kasvoi nyt suuremmaksi ja suuremmaksi hyvin nopeasti. Olin yllättynyt, että kukaan muu ei ollut tullut ulos katsomaan, mitä tapahtui, sillä tähti oli nyt ainakin viisi kerta Kuun kokoinen.
Suljin silmäni. En ollut varma, näinkö unta vai en. Vedin syvän henkeä ja odotin.
Yhtäkkiä kaikki muuttui valkoiseksi. Tuntui, kuin suunnattoman voimakas kamera olisi ottanut minusta kuvan salamalla. Sitten, valon ympäröityä minua vain sekunnin sadasosan verran, kaikki pimeni. Oli aivan hiljaista. En kuullut enää tuulen huminaa tai meren kohinaa. En kuullut mitään.
Avasin hitaasti silmäni. Puisto oli kadonnut. Jäljellä oli vain minä ja penkki, jolla istuin. Leijailin avaruudessa enkä nähnyt enää Kuuta, tähtiä tai taivaalle ilmestynyttä salaperäistä valoa. Ei ollut mitään muuta kuin sydämeni tykytys ja hengitykseni heikko rahina.
Minua ei kuitenkaan pelottanut. Olin tyyni. Autuas. Katsoin ympärilleni ja näin vain täydellistä pimeyttä.
Annoin käsieni kurkotella ja koskea kaikkea, minkä ne löysivät. Missään ei todella ollut mitään muuta kuin minä ja penkki. Penkki tuntui edelleen todelliselta. Vaatteeni tuntuivat todellisilta. Kasvoni ja hiukseni tuntuivat samalta kuin silloin, kun olin lähtenyt asunnoltani. Minusta tuntui siltä, kuin juuri mikään ei olisi muuttunut. Mutta alapuolellani ei ollut mitään, yläpuolellani ei ollut mitään eikä ympärilläni ollut mitään.
Tunsin olevani kuin liimattu penkkiin. En pystynyt liikkumaan, mutta se ei haitannut. Oloni oli mukava. Se tuntui täydelliseltä paikalta nukahtaa. Nojasin taaksepäin ja suljin silmäni.
Vedin keuhkoihini minua ympäröivää tyhjää ilmaa. Olin onnellisin ja rauhallisin, mitä olin koskaan eläessäni ollut. Oloni oli vihdoinkin levollinen.
”Hyvää yötä”, minä kuiskasin. Kenelle, sitä minä en tiedä. Minusta vain tuntui siltä, että joku muu oli myös läsnä, että joku istui vierelläni. En vain kuullut tai nähnyt häntä, mutta olin varma, että hän oli siellä.
Ja minä nukahdin.
Elina Seppälä
Kirjoittaja oli tet-harjoittelijana Ylöjärven Uutisissa
