Kuin yksi ihminen

03.06.2017 10:00

Metsäkyläläinen Henna Heikka ja hänen mummunsa Seija Heikkilä ovat toisilleen kaikki kaikessa. Naisia yhdistävät niin samanlaiset luonteenpiirteet kuin vasenkätisyyskin. Toisen migreeninkin voi aistia sadan kilometrin päästä.
Henna ja mummu viestittelevät ja soittelevat päivittäin. Jos toisesta ei päivän aikana kuulu, herää huoli. – Vaikka olenkin jo aikuinen ja elän omaa elämääni, tunnen velvollisuutta ilmoittaa mummulle, että kaikki on hyvin, Heikka sanoo

Parikymmentä vuotta sitten Seija Heikkilä vietti joulua tyttärensä ja tämän miehen kanssa Ylläksen Äkäslompolossa. Kaksikerroksisen mökin alakerrassa tapahtui tuolloin jotakin elämää suurempaa, mihin Heikkilä kokee vaikuttaneensa. Joululoman jälkeen tytär näet ilmoitti, että asian laita oli niin, että Heikkilästä oli tulossa mummu.

– Mummu istua nökötti vintillä sillä aikaa, kun nuoriso touhusi omiaan. Mitä lie taikoja siellä katon rajassa tein? aprikoi Heikkilä vierellään tuo Äkäslompolon ihme, tyttärentytär Henna Heikka.

Jotakin kummallista tämän kaksikon suhteessa on. Siitä on varma myös Heikka mummuineen. Parivaljakko sanoo, että heidän välillään oli tietynlainen liima jo ennen Hennan olemassaoloa, sillä tyttärentyttärestä on tullut sattumoisin melkein kuin mummonsa kopio. Luonteenpiirteet ja ominaisuudet kun käyvät kaksikolla yksiin.

– Olemme henkisesti samalla tasolla. Olemme molemmat vasenkätisiä ja olemme luonteeltamme touhottajia. Henna on perinyt minulta tietynlaisen draivin siihen, miten elämässä porhalletaan eteenpäin, Heikkilä pohtii.

Ihmeellinen symbioosi

Mummun merkitys on korostunut Heikan elämässä etenkin vaikeissa hetkissä. Hän kertoo puhuvansa tärkeät ja raskaat asiat halki mieluiten juuri mummunsa kanssa, joka entisenä terveysalan ammattilaisena tarjoaa keskusteluapua ja tukea.

Niin paljon kuin naurava kaksikko kihertääkin toistensa jutuille, ovat he välillä myös napit vastakkain. Toisen tunteminen läpikotaisin tietää sitä, että riita saattaa leimahtaa liekkeihin nopeastikin mutta sammuu vähintään yhtä ripeästi.

– Minulla ei ole koskaan ollut niin suoraa kommunikaatioyhteyttä kenenkään muun kanssa. Joskus tuntuu, että onko tämä sittenkin minun siskoni, Heikka miettii ja katsahtaa mummuunsa.

– Niin, meillä on jokin ihmeellinen kemia, ja elämme toistemme kanssa jossakin symbioosissa. Olemme tunnetasolla aina toistemme matkassa. Eikä minun ja Hennan läheinen suhde tarkoita sitä, että väheksyisin jotenkin hänen pikkuveljeään. Suhteeni Hennan kanssa on vain tyystin erilainen kuin hänen veljensä kanssa, mummu sanoo.

Parivaljakon yhteisiin harrastuksiin kuuluu esimerkiksi ruuan laitto. Lisäksi naiset pitävät yhdessä shoppailusta, humputtelusta. – Joskus painamme hiestä märkinä pitkin Hämeenkatua emmekä silti löydä mitään ostettavaa, he nauravat.

Puhelu päivässä

Vaikka Heikka ja mummu eivät enää näekään yhtä tiuhaan kuin ennen sadan kilometrin välimatkan vuoksi, soittelevat he toisilleen silti jatkuvasti, vähintään kerran päivässä.

Mummu ymmärtää hyvin kiireistä yrittäjäelämää, jossa hänen tyttärentyttärensä elää tällä hetkellä. Onhan mummu itse ollut työaikanaan korkeassa virassa ja toiminut luottamushenkilönä lukuisissa eri tehtävissä.

– Onneksi on puhelimet. Joskus Henna saattaa tiuskaista, että nyt ei kerkeä tai kiinnosta jutella. Minä en siitä loukkaannu, sillä tiedän ihan täysin, millaista pyöritystä elämä voi joskus olla, Heikkilä hymähtää.

Heikka ei kuitenkaan jätä mummua pulaan. Hän on tehnyt lupauksen, jonka toteuttaa sitten, kun hänen oma uransa on rauhoittunut ja mummu vanhentunut. Mummua ei näet dumpata mihinkään vanhainkotiin, vaan tyttärentytär ottaa hänet oman kattonsa alle asumaan.

– Sinut hoidetaan kotona loppuun asti, niin kuin äitinikin. Se vain on fakta, että sinuun olen aina voinut tukeutua, joten tahdon antaa jotain myös takaisin, Heikka toteaa.

Isomusmummu ja isomusrakas

Heikka elää miehensä kanssa jännittäviä aikoja, sillä lokakuussa kahdesta tuleekin kolme. Hän kuvailee kasvavaa vatsaansa poikamahaksi, joka turpoaa kuin kuula eteenpäin. Mummu, tuleva isomummu, on perheenlisäyksestä enemmän kuin haltioissaan eikä välitä siitä, syntyykö maailmaan tyttö- vai poikalapsi.

– Kaikista tärkeintä on se, että lapsi on terve ja hänestä tulee fiksu kansalainen, pian 70 vuotta täyttävä mummu toteaa.

Heikkilä on laatinut itselleen jo tittelinkin, jolla hän tulee itseään kutsumaan pienokaisen nähdessä päivän valon. Nimityksen juuret ulottuvat Lappiin, sinne, missä tulevan pienokaisen äiti sai alkunsa.

– Nimitys tulee Lapin suurista kultahipuista, isomuksista. Olen kutsunut aina tätä minulle erityisen rakasta ihmistä, Hennaa, isomusrakkaakseni. Tulevaisuudessa tulen olemaan tämän Hennan pikkutirriäisen isomusmummu, hän hymyilee.

Kaksikolle sauna on paikka, jossa he parantavat yhdessä maailmaa. Jos mökillä on viettämässä aikaa iso porukka, vetäytyvät naiset silti toistensa seuraan löylyihin, joihin ei muita kutsuta.