Historia kirkastaa presidentti Mauno Koiviston monipolvisen ja rikkaan elämäntyön sen jälkeen, kun viimeinenkin hiekanjyvänen valui ajan tiimalasista.
Arvokkain ”koko kansan Manun” perintö liittyy valtiolaivan luotsaajan kristilliseen inhimillisyyteen, älyn ja tunteen liittoon, joka ei jättänyt ketään hänet kohdannutta kylmäksi.
Tapasin Koiviston lehtimiehen ammatissa puolenkymmentä kertaa. Sen tiedän, että painomuste ei koskaan tavoita hänen syvintä arvoitustaan.
+++++
Huomasin Koivistosta huokuvan voimakkaan tunneälyn, kun haastattelin pääministeriä Kekkosen kauden loppuvaiheessa vuoden 1981 elokuussa.
Ei puusepän poika, filosofian tohtori Mauno Henrik Koivisto kuuta edes pikkupojan unelmissa tavoitellut.
”En muista muuta kuin, että haaveilin autonkuljettajan ammatista. Ensin tietysti apumieheksi. Se oli nuoren miehen suunnitelma. No, ne ajatukset jäivät, mutta kummasti sitä vain näkymät ovat muuttuneet…”.
Haastattelun jälkeen Koivisto lähti valtioneuvoston linnasta iloisesti rupatellen yhtä matkaa Senaatintorin suuntaan. Yksin.
Eikä aikaakaan, kun hän kumarsi arvokkaasti kunniakomppanialle eduskuntatalon edessä Tasavallan presidenttinä.
+++++
Koivisto oli vakaa kristitty ja Raamattunsa lukenut mies.
Presidentti luotti aina uuteen, parempaan päivään. Jopa silloin, kun hän vastasi Moskovassa kysymykseen Suomen ideasta: ”Se on henkiin jääminen.”
Apostoli Paavali oli Koivistolle läheinen ajattelija: ”Kun olit nuori, sinä sidoit vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.”
+++++
Vuoden 1987 talvella olin Aamulehden toimittajana Tasavallan presidentin valtiovierailulla Intiassa. Käsitykseni maanläheisesti asioihin suhtautuvasta Koivistosta vahvistui nelimoottorisen Kar-Airin DC-8:n yli 7 000 kilometrin päähän suuntautuneella tilauslennolla, kun koneen takimmaisen varauloskäytävän luukun sisäpuoli rämähti auki jossakin Tashkentin yläpuolella.
Seurue oli hetken ”hoo moilasena”, mutta Koivisto nousi penkistä levollisena, tunnusteli remonttimiehen kourin luukkua ja kyseli pilke silmissä rautalankaa.
+++++
Laskeuduimme silkinmustaan Intian yöhön, jossa öljytuikut valaisivat kiitorataa molemmin puolin.
Mauno ja Tellervo Koivisto tutustuivat maailmankuuluun rakkauden monumenttiin, Taj Mahal -palatsiin. Pariskunta säteili kilpaa aamuauringon kanssa.
Siinä hetkessä ja Koivistojen elämässä oli inhimillisyyden ja lähimmäisenrakkauden monumenttia kotitarpeiksi.
+++++
Olen kirjoittanut kohta kaksikymmentä vuotta näitä kolumneja. Nyt on aika luopua. Kauniit kiitoksen kukat lukijoilleni.
Jorma Marttala
