Läheisen mielenterveys- tai päihdeongelma on raskas kantaa. Huolen lisäksi painaa häpeä. Sitä omaisten valokuvanäyttely nyt murentaa. Toivostakin näyttely muistuttaa.
Sysimusta maisema, valju kuu repaleisen pilviverhon takana. Silkkaa sumua ja sekaannusta. Musta tornitalo, kaiken keskellä, silti niin yksinäisenä.
Mutta sitten: keinukarusellin liito leppeää kesätaivasta vasten ja kevyt hyppy ilmaan kauas kantavan poutamaiseman edessä.
Paljon mahtuu sävyjä näiden ääripäiden väliin omaisen taipaleella, jota mielenterveysomaisten yhdistyksen FinFamin Pirkanmaan alajaoston kamerakerho kuvittaa näyttelyllään.
– Ensin uppoaa aika syvälle, kun kuulee läheisen sairaudesta. Tuntee olevansa totaalisen yksin. Lopulta löytyy ilo ja huolettomuus ”en jäänytkään yksin”. Kerholaiset ovat hienosti saaneet kiteytettyä, millainen omaisen matka voi olla. Se voi olla pitkä, mutta se kannattaa mennä, taustakoordinaattorina toiminut kokemusasiantuntija Anne Salminen kuvailee.
Häpeän möykky rinnassa
Varsinkin alkuvaiheen synkkyys pitää sisällään huolen lisäksi häpeää.
– On tunne, että läheisen mielenterveys- tai päihdeongelma pitää salata. Vaikka ne kuinka ovat sairauksia muiden rinnalla, käytännössä ja ihmisten kokemusmaailmassa asia ei ole niin.
Toisin sanoen kahvipöydässä kuulumisia vaihdettaessa ei teekään mieli avata suuta, kun kuulumiset ovat moisten pulmien värittämiä. Tai kun haetaan apua omaistilaisuuksista, ei kokka käänny kotikulmille vaan toiselle paikkakunnalle. Ettei naapuri saisi tietää.
– Häpeä on sellainen järjettömän suuri möykky rinnassa.
Tuon häpeän lyömää leimaa, stigmaa, valokuvanäyttely koettaa purkaa, jotta möykky kevenisi. Leiman ja ennakkoluulojen hälventäminen on FinFamin tehtävä yleensäkin, ja paraikaa Pirkanmaan yhdistyksellä on lisäksi meneillään antistigmakampanja. Tähän näyttelykin liittyy.
– Jotta me voisimme kaikki olla ihmisiä ihmisten joukossa.
Paradoksaalista kyllä, stigmaa ei hälventämishaluista huolimatta tohdita täyttä päätä puhkoa: kerholaiset eivät halua julkisuuteen, ja kuvat ovat anonyymejä.
– Mielestäni se kertoo eniten yhteiskuntamme rakenteista. Ei ole kyse mistään yksittäisten ihmisten kokemasta asiasta, Salminen toteaa sitkeistä asenteista.
– Kaikki eivät hyväksykään hulluja tai juoppoja keskuuteensa, hän huokaa asenteita kärkevästi heijastaen.
Ymmärrys raottuu
Valoa kuviin ilmestyy, kun ajan oloon omainen siirtyy sokista seuraaviin vaiheisiin: alkaa löytää helpotusta.
– Ystävät ovat tärkeitä. Tosi ystävähän on läsnä, on tuki.
Tärkeää olisi myös saada tietoa ja neuvoja sairasta hoitavilta ammattilaisilta.
– Tiedon kautta tulee selitys esimerkiksi ihmeellisille oireille ja ymmärrys, että kyse on pitkästä prosessista.
Vertaistuesta, siis vaikkapa omaisyhdistyksestä, löytyy huojentava yhteinen maaperä. Saa ymmärrystä.
– Saa olla ihan oma itsensä. Ei tarvitse selitellä tai hävetä.
Avun ja lohdun myötä mietteet kääntyvät uusille urille.
– Tulee tilaa elämänilolle ja ajatukselle, että sairaus on vain yksi osa läheistä. Ja tulee oivallus, että on muitakin samassa tilanteessa olevia ja ettei sairaus olekaan ollut maailmanloppu.
Syntyy myös halu kertoa omaa tarinaa eteenpäin. Sen tehtävä on tuen ja toivon jako muille, ei omaisen oman pyykin pesu.
– Vereslihalla tai sydän auki ei kannata lähteä kertomaan tarinaa, koska sellainen haavoittaa enemmän kuin eheyttää, sekä itseä että kuulijoita.
Valoisaan kääntynyt vaihe kantaa tulevaankin. On taitoa käsitellä myös uusia vaikeita tilanteita.
Kuva helpottaa puintia
Kuvallinen puinti on Salmisen mielestä oiva, koska siinä tuntemuksia ei tarvitse osata sanoittaa. Kuvalla on myös paljon ilmaisuvoimaa.
– Se voi tuoda eri aikoina erilaisia tunnelmia, voimavaroja ja mietteitä.
Kuva helpottaa asian kanssa esiin tulemista.
– Omaisen ei tarvitse olla tilanteessa läsnä, kasvoillaan ja nimellään.
Monelle katsojalle taas kuvien katselu voi olla elämänmakuisempi ja helpompi kohdattava kuin vaikkapa asiapitoinen tiedottaminen.
– Kuvanäyttely on aika kansanomainen ja inhimillinen tapa jakaa tietoa ja tunnelmia.
Kommentointi on suljettu.