Terveyskeskuksen aulassa paraikaa töillään ilahduttavan harrastajan kuvataideinto ei ole sammunut sen jälkeen, kun se kerran pääsi valloilleen.
Se oli selvästi hyvä lahja. Nimittäin öljyvärisetti, jonka Maija Vesanen-Paffen sai poikaystävältään, nykyiseltä mieheltään, 1970-luvulla kipeänä ollessaan.
– Se oli häneltä vain idea ilahduttaa minua. Olin varmaankin sanonut, että tykkään piirtelystä.
Piillyt into ei vielä heti muuttunut aktiiviseksi harrastukseksi, vaan kului vuosi pari, ennen kuin nainen tarttui lahjaväreihin. Eikä silloinkaan syntynyt taulua vaan lehmäkuva vanhan maitotonkan koristeeksi.
Mutta siitä nainen huomasi, että kuvien maalaaminen on hauskaa.
– Aloin tehdä itsekseni pieniä, pikkutarkkoja maisemakuvia, nainen kertoo ja ynnää maalaamista harrastaneen ystävättärenkin voimistaneen intoa.
Ilmaisu imee
Noihin aikoihin Vesanen-Paffen asui Saksassa, mutta harrastus jatkui myös pariskunnan muutettua Suomeen 1980-luvulla. Ja aina sen jälkeenkin.
Yhä vain kestäneelle innolle on monta selitystä. Ensinnäkin kuvataiteen teko on hauskaa ja rentouttavaa vastapainoa työlle.
– Siinä unohtaa kaiken muun. Varmaan kyse on taipumuksesta. Toisilla se on musiikkiin, toisilla käsillä tekemiseen, maalaaja tuumii ja ynnää monia muitakin koukuttaneen harrastuksen ydinjujuksi mahdollisuuden itseilmaisuun ja elämän käsittelyyn visuaalisin keinoin.
Luonnoslehtiö on suonut yksinkin matkustelleelle reissunaiselle myös hyvää seuraa.
– Jos istahtaa sen kanssa kuppilaan, ei tunne itseään yksinäiseksi ja jotkut voivat tulla juttelemaankin.
Kiinnostunut ei ole hiipunut edes sen edessä, että nainen on aina tehnyt töitään pääosin samoin ottein: öljyväreillä ja pehmeän realistisella tyylillä. Hän on kylläkin kokeillut yhtä jos toista ja tekee yhä joskus luonnospiirroksia ja akvarelleja, mutta oma ote on pysynyt.
– Palaan aina omaan tyyliini. Se on vähän sellaista pakon sanelemaa, taitaja tuumii ja selittää hitaasti kuivuvien öljyvärien taas sopivan hänen verkkaiseen tekotapaansa ja niiden pehmeän sävyn hänen makuunsa.
Silti homma ei ole junnausta, koska uusista aiheista saa vaihtelua.
Utelias ja edistyvä
Polttoainetta innolle on valellut myös oppiminen, aina työväenopiston taiteen perus- ja syventäviä opintoja myöten. Nimittäin vaikka naisella onkin oma juttunsa, hän on utelias.
– Halusin nähdä, mitä kaikkea kuvataiteeseen liittyy.
Ja vaikka kuvataide on taitajalle vain harrastus vailla erityisiä päämääriä tai paineita, on hän halunnut tulla yhä paremmaksi.
– Sitä innostuu, kun huomaa, että kehittyy. Ehkä olisi tylsää, jos olisi aina vain paikallaan, hän sanoo ja vetoaa myös tyydytykseen, jota uudet onnistumiset antavat.
Oppi on tuonut plakkariin teknistä ja teoreettista osaamista ja poikinut aiempaa isompia töitä.
– Olen kehittynyt siitä pienestä tuhertajasta.
Intoa sykleissä
Katkotonta pitkä harrastus ei toki ole. Se on kiihtynyt opintojen myötä mutta puhkeaa yhä kausittain.
Kesät ovat taukoa pihatöiden kutsuessa, talvisin kurssit virittävät pensselit taas vauhtiin. Joskus ei silloinkaan meinaa päästä vauhtiin, joskus taas pulpahtaa jokin teema, joka vie täysin mennessään. Ja niin saa harrastajan puolesta ollakin.
– Jos vaikkapa taideyhdistyksen näyttelyyn ei ole mitään vietävää, sitten en vie, hän kuittaa.
Nyt terveyskeskuksen näyttelyssä nähdäänkin parin vuoden takaisia töitä, sillä tuoreimpien kausien hedelmät, pari teemakokonaisuutta, ovat kesken. Vanhoista kokonaisuuksista poika ja eläin -teemainen sarja nimeltä Pikku Pietarin piha sopi naisen mielestä potilaita ilahduttamaan. Sitä hän katselee ihan tyytyväisin mielin. Kuten koko harrastustaivaltaan.
– Se on tuottanut paljon iloa ja sisältöä elämään.
