Kouluvuoden aloitus on ollut tänä syksynä suorastaan kiihkeää – ainakin jos on seurannut mediassa käytävää keskustelua koulujen ongelmista ja uudesta opetussuunnitelmasta. Milloin on pelätty, että koulu on muuttunut pelihalliksi, milloin taas iloittu siitä, että oppilaita halutaan jatkossa kannustaa aiempaa enemmän. Toiset vaativat opettajia vaatimaan lisää, toisten mielestä vaaditaan vääriä asioita. Kesälomasta ei saa kysellä, ettei vain eriarvoista oppilaita. Toisaalta on kaameaa, jos opettaja paahtaa opittavia asioita eteenpäin eikä osoita välittävänsä.
Oikeastaan tuntuu kiehtovalta, että koulumaailmassa on juuri nyt vähän sähköä ilmassa.
Annoin äidinkielenkurssilla opiskelijoille muutamia edellä mainituista yleisönosastokirjoitusaiheista keskusteltaviksi. Kävi ilmi, että lukio-opiskelijoitteni mielestä kesälomakuulumisista pitää saada puhua avoimesti, kunhan kenenkään ei ole pakko vastata liian tunkeileviin kysymyksiin, ja ulkoiset vaatimukset ilman sisäistä motivaatiota ovat aika turhia. Suurimman osan mielestä uusi opetussuunnitelma näyttäisi monipuolistavan opiskelua. Joku pelkäsi, että ryhmätöitä tehtäisiin jatkossa aivan liikaa, mutta ajankohtaisia ilmiölähtöisiä projekteja kannatettiin.
”Uudessa opsissa ei ole muuta huonoa kuin uusien kirjojen kalliit hankinnat”, totesi yksi pöytäryhmä, kun esittelin lukion ja peruskoulun uusien opetussuunnitelmien painopisteitä keskustelun pohjaksi. Ruotsin alkamista kuudennella luokalla ymmärsi valitettavasti vain harva, valinnaisaineiden ja yhteiskuntaopin lisäys sen sijaan sai kannatusta.
Ehätin myös yhden kiireisen päivän päätteeksi seuraamaan, miten uudesta opetussuunnitelmasta puhutaan tyttäreni koululla. Alakoulun vanhempainiltaan oli rehtorin mukaan ilmoittautunut yli 400 huoltajaa, joten selvästi ops-muutos mietityttää vanhempiakin, ei vain alan asiantuntijoita ja opettajia. Illasta päällimmäiseksi jäi tunne, että koulu oli varsin hyvin valmistautunut muutokseen, mutta samalla realistinen sen suhteen, että mikään ei muutu yhdessä yössä vaan pienin askelin. Opettajia on onneksi koulutettu ja uuden opetussuunitelman hengen mukaisia ilmiöopetuskokeilujakin on jo ehditty toteuttaa.
Tärkein näytti olevan kunnossa: vanhemmille välittyi ajatus, että koulun henkilökuntaa – ainakin paikalla olleita rehtoria ja apulaisrehtoria – kiinnostaa koulukäytäntöjen kehittäminen.
Kuulin takaani jupinaa siitä, kuinka suomalaista koululaitosta nyt selvästi muutetaan amerikkalaiseen suuntaan. Amerikkalaisista alakouluista en paljon tiedä, mutta mietin, tarkoittiko supisija, että koulusta tulee jonkinlainen puuhastelupaikka, jossa saa harrastaa monenlaista high school -tyyppisesti, eikä akateemisia valmiuksia murehdita. Jos lukee opetussuunnitelmien ainekohtaisia osuuksia, tästä ei pitäisi olla huolta. Kyllä niitä vaativiin tavoitteisiin kytkettyjä sisältöjäkin vielä riittää, vaikka vuorovaikutustaitoja, yhdessä tekemistä ja oppimisen iloa korostetaan kovasti.
Suurimmat reaktiot vanhempainillassa syntyivät koulun uusista koodausvälineistä eli Blue-Bot-roboteista, joita sai itse ohjelmoida liikkumaan ruudukkoalustan kirjaimelta toiselle. Nappuloiden painaminen näytti helpolta, mutta monelle kävi niin, että edetä pitikin yritys ja erehdys -taktiikalla! Spontaanit ”hurraa, se toimii” -aplodit olivat mainio konkreettinen esimerkki siitä, miten oppiminen on sekä aikuisille että lapsille parhaimmillaan kiehtovaa ongelmanratkaisua.
Uudet opetussuunnitelmat eivät päästä opettajia helpolla. Opetusta on suunniteltava paljon, ja jotenkin ne oppilaatkin on innostettava suunnitteluun mukaan. Jokaisen opettajan on löydettävä oma tapansa luoda mielekkäitä, ongelmanratkaisukeskeisiä oppimistilanteita. Opettajia ei voida pakottaa samaan muottiin, vaikka yhteistyö onkin toivottavaa. Näytän kiltiltä tädiltä, mutta sisäinen kapinapelleni vääntää asioista äkkiä esille ne naurettavimmat puolet, jos minua yritetään liikaa ideologisesti ohjailla. Luotan oppitunteja miettiessäni ennen kaikkea omaan ajatteluun, kannustamiseen, perustelemisen taitoon – ja vapauttavaan nauruun.
Toivon, ettei keskustelu sammu talven tullen. Kyllä koulumaailmaa kannattaa seurata ja pohtia, sen verran tärkeästä elämän osa-alueesta siinä on kyse. Rohkaisen lämpimästi itse kutakin harjoittamaan vuorovaikutustaitojaan tämän aiheen parissa!
Taru Kumara-Moisio
