Suunnistuksen salaisuuden kintereillä

Keskimäärin 450 suunnistajaa per iltarastit, parhaimmillaan tuhat. Neljän seuran yhteistyöllä (Epilän Esa, Tampere KV, Pyrintö, Kangasala SK) lähiseudulla järjestetään 40 tapahtumaa, suorituksia tulee yli 15 000.  Jos viitsii ajella Nokialle tai Orivedelle, suunnistamaan pääsee lähes joka arkipäivä.
suunnistus

Olan matka jäi tällä kertaa kesken. Turha kysyä miksi, sillä suunnistuksessa sattuu käsittämättömiä asioita, joita ei voi järjellä selittää. Epilän Esan mies on seurannut metsään isäänsä, joka toimi aikoinaan seuran puheenjohtajana.

Mikä vie ihmiset metsään juoksemaan? Mikä irrottaa heidät poluilta ja kuntoradoilta jahtaamaan valko-oransseja suunnistusmerkkejä kannonnokista ja kivien takaa? Syy ei voi olla ainoastaan lajin suurlähettilään Minna Kaupin. Epilän Esan tiedottaja Jari Toivonen kehottaa kokeilemaan itse.

– Kyllä me täällä iltarasteilla autamme. Vaikka talutamme metsään. Missään tapauksessa ei kannata pelätä, kukaan ei ole maastoon jäänyt, Toivonen lohduttaa.

– Kahdeksanvuotiaat lähtevät yksin suunnistamaan, emmekä ole saaneet syytteitä heitteillejätöstä. Meidän tehtävämme on opettaa heille taidot, joilla he pärjäävät, Tampereen Pyrinnön Mr. Suunnistus Mikko Eskola sanoo.

Edes kompassin käyttöä ei tarvitse pelätä. Siitä ei tarvitse tietää muuta kuin pohjoisen suunta.

Niinpä minäkin uskaltaudun kirmaamaan Pikku-Ahveniston maastoihin, ja ilman taluttajaa. Viimeisimmästä suunnistuskerrasta on vierähtänyt kymmenen vuotta, joskin metsä on kuntoilupaikoistani ehdoton ykkönen. Kompassista löydän ehkä juuri ja juuri sen pohjoisen. Karttamerkkejä en ehtinyt kerrata etukäteen. Pysyin maltillisena ja valitsin kahden kilometrin radan.

Tekniikka estää petkuttamasta

Tekniikka on vallannut suunnistuksen. Leimausjärjestelmä Emit on armoton, sillä jos sen muistaa ja haluaa leimata vielä maaliintulon jälkeen, metsässä vietetty aika lävähtää nettiin kaikkien nähtäville. Enää edes iltarasteilla ei nähdä lyijykynillä, liiduilla tai pihtileimasimilla tehtyjä merkintöjä.

– Emit on loistava. Sen kanssa ei pysty petkuttamaan, kilpailukorteilla vielä pystyi. Isoissa kisoissa screeniltä näkee, missä suunnistajat menevät, Epilän Esan Mr. Suunnistus ”Ola” kehuu.

Niinpä hiukankin kilpailuviettisen on paineltava metsässä tosissaan. Hukkaan heti kättelyssä kymmenisen sekuntia, kun teen näköhavainnon ensimmäisestä rastista. Näenhän minä nyt kartalta, että sen ei pitäisi olla minun, mutta:

– Yksi lajin kiehtovuudesta on se, että näet tuolla rastilipun. Tiedät, että se ei ole sinun, mutta sinne on pakko mennä, Mikkola sanoo.

Virheeni ei siis ollut vain aloittelijalle tyypillinen. Toiselle Mikkolan kuvaamalle virheelle lyhyt ja helppo rata ei antanut mahdollisuutta. Toinen tyypillinen virhe on se, että vaikka näet neljä oman sarjalaistasi pummaamassa samassa paikassa, menet mukaan.

Starttasin radalle ennen suurinta ruuhkahuippua. Rastien välillä ei kuitenkaan voi olla törmäämättä muihin suunnistajiin. Kolmannelle rastille päätän kipittää eri polkua kuin kaveri, jotta kukaan ei syytä peesaamisesta.

– Lajisääntöjen mukaan peesaaminen on kielletty. Sitä tapahtuu, mutta miksi kukaan lähtisi suunnistamaan, jos hän lähtee vain juoksemaan toisten perässä, Toivonen pohtii.

– Tyypillisesti naiset juoksevat rinnakkain ja miehet peräkkäin, sillä naiset pelkäävät peesaajaksi leimautumista, Mikkola jatkaa.

Viimeisen rastivälin tyydyn peesaamaan, sillä edessäni juoksee alakouluikäinen Pyrinnön punaiseen paitaan pukeutunut poika. Halutessani voisin kiilata kundin viimeisellä rastilla sivuun ja kuvitella kirmaavani yhtä sijaa korkeammalla maaliin. Huonoa rastikäyttäytymistä nähtiin muun muassa tämän vuoden Jukolassa kuudennella osuudella, mutta poikkeuksellista se on.

Myöhemmin poika paljastuu Eetu Lehtovirraksi, jonka olen ilman sikailuakin päihittänyt parilla minuutilla (ei tarvitse siis hävetä).

– Suunnistuksessa kaikki on kivaa. Hyvin tuolla metsässä uskaltaa yksin mennä, Lehtovirta toteaa.

Pystyy myymään teineillekin

Koululiikuntatuntien aiheuttamista suunnistustraumoista ei juuri puhuta. Ehkä niitä ei ole. Missu Eskolan oppilaille ei ainakaan ole, sillä hän on onnistunut markkinoimaan suunnistuksen yläkoululaisille sport trackerin ja sosiaalisen median avulla.

– Ihminen nauttii löytämisestä. Oppilaat voivat löytää rastilta vaikka Cheekin kuvan, ottaa selfien, ja jokaisesta some-tykkäyksestä saa lisäpisteitä, Arabian peruskoulussa Helsingissä opettava Eskola kertoo.

– Löytämisen riemu on mieletön tunne. Joskus olen vähän tuulettanut, kun rasti on tuurilla löytynyt, Toivonen komppaa.

Sprinttisuunnistus on viety kaupunkeihin, mutta yksi suunnistuksen hienouksista on metsä. Toivonen epäilee, että suomalaisilla on perustaito liikkua luonnossa, Mikko Eskolan mukaan metsä on suomalaisille niin tärkeä asia, että he eivät edes ymmärrä sitä.

Suunnistusta ei opi ikinä täydellisesti. Siitä kertoo se, että Pyrinnön aikuissuunnistuskouluun osallistui tänäkin vuonna lähes sata osallistujaa. Kuudetta kertaa järjestettävä koulutus on kerännyt vuodesta toiseen myös heitä, jotka suunnistavat iltarasteilla parikymmentä kertaa vuodessa.

– Virheitä tulee aina. Vaikka suunnistetaan tutussa maastossa, niin rastit ovat eri paikassa ja maasto on aina kuin uusi, Ola huomauttaa.

– Kantapään kautta sen joka kisassa huomaa: Tätä lajia ei opi koskaan, Toivonen täydentää.

Taito, kunto, nopeus, äly

Minä en turvaudu maastossa tekniikkaan. Kahden kilometrin radalla en ehdi juuri tehdä virheitäkään. Metsämaisemia en malta jäädä katselemaan. Joku lajissa viehättää kuitenkin niin, että huomaan selaavani iltarastikalenteria kotona.

– Laji on käsittämätön. Tunteella se on selitettävä. Numerolappurinnassa metsässä tulee tehtyä sellaisia ihmeellisyyksiä, että niitä ei pysty edes jälkikäteen selittämään, Esko Mikkola sanoo.

– Tässä yhdistyvät taito, kunto ja nopeus. Älyäkin tarvitaan vähän, Toivola jatkaa.

– Omassa sarjassaan viimeiseksi jääminen ei harmita, jos itse tietää onnistuneensa. Jos joskus epäonnistuu ja väsyy, niin sitä varmemmin tiedän olevani seuraavassa kisassa korjaamassa tilannetta, Ola sanoo.

Oli lajin salaisuus mikä tahansa, minulle uhkaa kerran kokeilun jälkeen käyvän aivan kuten herrakolmikko varoittaa.

– Kohta sä olet täällä joka kerta.

- Seuraan ei ole pakko kuulua. Iltarasteille voi osallistua kuka tahansa. Neljän paikallisen seuran yhtymä järjestää 40 iltarastit kesässä. Osallistujista nuorimmat kulkevat rinkassa, vanhimmat ovat… vanhoja.

- Aloituskynnys on matala: Kenkien kannattaa tukea nilkkaa, kompassilla varmistetaan, missä on pohjoinen. Yksi käynti iltarasteilla paljastaa, että pukeutumistyylillä ei ole väliä.

- Jotkut suojaavat silmänsä suojalaseilla. Jari Toivonen pitää kilpailuissa toisessa silmässä piilolinssiä nähdäkseen kartan.

- Kartan ja emit-kortin saa tapahtumapaikalta muodollista maksua vastaan.

- Käyttäytymissäännöt pitää muistaa. Pihoille ja viljelyksille ei ole asiaa.

Kommentoi

Sinun tulee olla kirjautunut kirjoittaaksesi kommentin.

Haluaisitko lukea artikkeleita enemmänkin?