William Shakespearen 1600-luvun alkupuolella kirjoittamassa komediassa Juhannusyön uni (suom. Matti Rossi) aistii häivähdyksen näinä päivinä koko Eurooppaa ravistelevan brittien Brexit-äänestyksen tunnelmista.
Ateenan kuninkaan Thesuksen ja amatsoni Hippolyteen häiden utopistiset henkimaailman kuokkavieraat, keijujen kuningas Oberon ja vaimo Titania, ovat pahassa sanaharkassa – kuin avioeron partaalle ajautunut Eurooppa.
Kevätrituaalit menevät pieleen, maalaistanssit ja keijujen kevätkarkelot väljähtyvät.
+++++
”…Sinä ilkimys pilasit ne rinkitanssit, joita mentiin tuulten tahtiin…lieju peittää peliruudut; sokkeloiset hippapolut kedon rehevässä vihreässä ovat ummehtuneet, kun ei kukaan enää leiki siellä.”
+++++
Vireätä miehuuttaan elänyt kolmekymppinen William loihtii draaman kaaren mukaisen lopun juhannusyön uniin ja todellisuuteen.
Kirkas, kesäinen aamu hälventää yön painajaiset, korjaa ehjäksi sen, minkä yö rikki repi ja raastoi.
”Jos me varjot saimme teiltä tuomion, niin kuvitelkaa vain – ja kaikki hyvin on – te että täällä uinailitte pienen hetken pienen; varjot oppainanne teitte uniretken.”
Lopulta koko konkkaronkka keijuja myöten saapuu sulassa sovussa kättä lyöden kuninkaallisiin kolmoishäihin.
Shakespeare-tutkija, puolalainen Jan Kott tiivisti aikoinaan Juhannusyön unen sanoman: ”Tässä suuressa luonnon ja historian mielettömyydessä ovat onnen hetket harvat.”
+++++
Historiaa kirjoitetaan parhaillaan Euroopassa ja syksymmällä Atlantin toisella puolella. Maailman merillä myrskyää, mutta juhannus pysyy. Carpe diem – tartu hetkeen.
+++++
Supisuomalaisen juhannuksen juuret ulottuvat syvälle muinaisuskontojen aikakauteen, jolloin vietettiin keskikesän kosteita vakkajuhlia onnistuneiden kevätkylvöjen kunniaksi ikivanhaa eurooppalaista valon ja hedelmällisyyden juhlaa mukaillen.
Järvien rannoilla kallistettiin ohraista olutta täynnä olevia ”Ukon maljoja” kuin onttoon jalkaan sateen ja ukkosen jumalan lepyttämiseksi.
Mikael Agricolan suomalaisten jumalia käsittelevissä kirjoituksissa mainitaan Ukko, joka vietti keskikesällä pyhiä häitä niittyjen, lähteiden ja rantojen salaperäisen, salamankin kesyttäneen nymfin kanssa.
Menneisyyden ja nykyisyyden kirjavista kerroksista kutoutuu jälleen pohjolan keskikesän suuri juhla, jota Lauri Pohjanpää kiittää koskettavalla tavalla runossaan Sydänsuvi: ”Korkeimmillaan päivän latu. Annoit lahjas, suven satu, riemun täyden, vaivan täyden kautta sydämeni käyden. Kiitos, että elin, olin, suvi, polkujasi polin. Anna kasvaa, kypsä olla kerran sirppis tuomiolla.”
JORMA MARTTALA
Kommentointi on suljettu.