Lastennäytelmiä suosinut Vahannan Nuorisoseuran harrastajateatteri tarttui tänä keväänä vaihteeksi Gogolin klassikkoon. Valinnassa on haasteensa, mutta ne selätetään omaa juttua tekemällä.
– Näytelmässä on paljon komiikkaa mutta myös syvä merkitys, sanoma. Se on tragikomedia, Vahannan Nuorisoseuran Helmi Jonasson kuvaa seuran tämänkeväisen näytelmän, Päällystakin, mehevintä antia.
Ja ohjaaja Sari Pasanen sekä näyttelijätoverit Risto Narkilahti ja Heidi Vesaranta nyökyttelevät.
Mehukas esimerkki on kohtaus, jossa ressukkapäähenkilö vihdoin yllättää ihastuksensa ruusulla mutta tämä luuleekin kukan tulleen krapulaiselta Keijolta.
– Se on sydäntä raastavaa mutta samalla äärettömän koomista! ohjaaja remahtaa nauruun.
Jos ryhmän haukkaama pala onkin mehevä, ihan helppo se ei ole. Gogolin klassikkotekstin sovitukseen päädyttiin, kun valikoinnin jälkeen pöydällä oli kaksi pitkää ja vaikeaa tekstiä ja Päällystakki vähän lyhyempänä vei voiton.
Ja haasteiden perässä ryhmä olikin. Nuoret, joita ryhmässä on paljon, halusivat tällä kertaa jotain muuta kuin lastennäytelmiä.
– Nuoriso halusi tehdä jotain vähän haastavampaa, ohjaaja tuumii.
Ei takerruta klassikkoasemaan
Klassikkoaseman tuomaa haastetta ei kuitenkaan juuri mietitty.
– Moniko meistä tiesi, että näytelmä on klassikko…? Jonasson tuumaa.
Noh, tietämättömillekin klassikkoasema toki tuli ilmi, mutta sitä ei painotettu. Niinpä se ei vyöryttänyt valtaisia paineita harrastajien niskaan.
– Se on loistavaa, ohjaaja sanoo ja toteaa, ettei maineikkaita tekstejä yleensäkään pitäisi tuijottaa arvovinkkelistä.
– Ihan sama, mitä teemme, jos tykkäämme siitä, Vesaranta komppaa.
Ohjaajan mielestä harrastajaryhmä selättää klassikon tekemällä tämän omin ottein ja resurssein itsenäiseksi teokseksi.
– Aina pitää tehdä ryhmän näköinen juttu, hän sanoo.
Toinen klassikoiden vaikeus, ammattilaisillekin, on pulma, miten tehdä monesti kaluttu teksti tuoreesti ja kiinnostavasti. Pasasen vastaus on, että ohjaajan on painotettava tarinaa omalla tavallaan, nostettava ja laskettava haluamiaan asioita.
– Sama tarina on nähtävissä niin monista kulmista, että jokainen ohjaaja luo aina jotain uutta tekstiin. Kyllähän Päällystakin voisi tehdä vaikka bahamalaisena tanssiteoksena, jos haluaisi!
Myös se, ettei ohjaaja tahdo katsoa klassikoita klassikoina, auttaa kuluneisuuden väistämisessä.
– On epäteatterimaista toteuttaa klassikkoja yleisesti käsitettyinä klassikoina. Jos niin tekee, ei luoda uutta vaan toteutetaan vanhaa.
Sitä paitsi vahantalaisten käyttämä käsikirjoitus on modernisoitu versio. Se tuo tuoreutta. Ja se toimii yksinkertaisesta syystä:
– Ongelmat ovat universaaleja, Pasanen toteaa tarinasta, joka kertoo yhteiskunnan, yhteisön ja rakkauden päähän potkimasta miehestä.
Teksti auttaa absurdin luonnissa
Helppo pala ei liioin ole Päällystakkiin kuuluvan absurdiuden uskottava toteutus lavalla. Sitäkään ryhmä ei silti kavahtanut.
Ensinnäkin ohjaaja luotti hyvään tekstiin.
– Absurdius tulee tarinasta ja tilanteista, ohjaaja uskoo.
Näyttelijäntyöllä toki voidaan hienovireisesti rakentaa ja voimistaa absurdiuden tunnetta. Se käy eritoten niin, että näyttelijä uskoo rooliinsa, elää sitä. Silloin absurdius ei myöskään lipsahda puskafarssin puolelle.
– Ja uskon, ettei minulla ohjaajana ole puskafarssiotetta, Pasanen lisää.
– Sain paremmin kiinni tekstistä, kun kävimme kaikki kohtaukset putkeen, Vesaranta selittää, kuinka hahmotti roolejaan ja niiden merkitystä tarinassa ja siten tuli myös toteuttaneeksi tunnelmaa.
Kovin hienovireiseen näyttelijätyöhön ei kuitenkaan voida upota harrastajaryhmässä, ainakaan pikkulasten kanssa.
– On ohjaajan ammatillisuutta nähdä, kuinka pitkälle kutakin näyttelijää voi työntää.
Lisäksi näytelmässä on niin rutkasti tapahtumia, ettei syvälle tulkinnalle ollut tilaa. Oli tyydyttävä lähinnä karakterisoimaan hahmoja syvällisten analyysien sijaan.
Tuskin paha pala yleisöllekään
Joku voisi myös luulla, että on vaikeaa saada kaupungin taidesykkeen ulkopuolisen harrastajateatterin yleisöä kiinnostumaan taideklassikosta.
Narkilahti kuitenkin toteaa, että minkään näytelmän kohdalla yleisömäärä ei ole itsestäänselvyys.
– Ehkä juuri se, että näytelmä on nyt erilainen, saa ihmiset tulemaan, Vesaranta tuumaa toiveikkaasti.
Nelikon mielestä taideklassikko voi kiinnostaa sivukylän harrasteteatterin katsojaa siinä kuin muitakin. Ja toisaalta seurateatterin aktiiviyleisö tulee katsomaan mitä vain.
– Luulen, että kun meillä on pieni sali ja olemme täällä ihmisten äärellä, tulemme henkisesti lähemmäs katsojaa, Jonasson löytää valtin.
