Lehdessä neuvottiin olemaan kaksi viikkoa valittamatta mistään asiasta. Ajattelin, että se auttaisi varmasti kevyeen syysapeuteen ja ylimääräiseen angstiin. Epäonnistuin. Kaksi viikkoa on pitkä aika keskittyä olemaan tekemättä jotain.
Valittamatta oleminen on minulle liian passiivinen tapa tavoitella parempaa arkea. Keksin tästä suoran toiminnan ystäville paremman toimintamallin. Koska se on niin hyvä malli, että se varmasti leviää maailmanlaajuiseksi, nimesin sen heti kansainvälisesti: sowhatism.
Minä olen siis nykyään sowhatisti, ylöjärveläisittäin ilmaistuna mitäsittenisti. Homma menee näin: Tulee vastoinkäyminen. Sanotaan, että kuulet, että joku on sanonut sinusta jotain ikävää. Alkaa harmittaa. Tässä kohtaa kysytään: ”Mitä sitten?”
Nyt sinä mietit, että onhan se ikävää, kun joku ajattelee sinusta ikäviä asioita. ”Mitä sitten?” Niin, mitä sitten? Toinen ihminenhän saa ajatella ja puhua sinusta mitä haluaa, eikä se vaikuta sinun arkeesi millään lailla. Ei edes aamupuuro pala pohjaan. Elämä jatkuu. Asia käsitelty. Mennään eteenpäin.
Olohuoneessa on remontti, ostit vahingossa vääränlaista tapettia. Remontti pitkittyy. Ottaa aivoon, joko lujaa tai keskilujaa temperamentistasi riippuen. Istupa siihen olohuoneen lattialle ja kysy itseltäsi: ”Mitä sitten?”
No sitä sitten, että olohuone olisi pitänyt saada huomenna valmiiksi ja huomenna on sunnuntai ja tapettia ei pääse vaihtamaan ennen maanantaita ja sitten sen valmistuminen menee ainakin tiistaille ja jalkalistatkin pitää vielä laittaa.
”Mitä sitten?” Yritä nyt keksiä, miten tämä kahden päivän viivästys olohuoneen tapetoinnissa pilaa sinun elämäsi. Et keksi. Tai jos keksit, niin sinun elämäsi makaa niin hataralla pohjalla, ettei mitäsittenismi voi sitä pelastaa. Suosittelen ammattiapua.
Tätä voi jatkaa loputtomiin. Joka asiassa. Lähestulkoon jokainen sisäinen mitä sitten -keskustelu päättyy vastaukseen ”No ei oikeastaan mitään sitten”. Nämä harmit voi katsoa saman tien käsitellyiksi. Voit keskittää voimasi niiden harmien ratkomiseen, jotka selviävät läpi ”mitä sitten” -seulasta.
Kysymys ”Mitä sitten?” ansaitsisi mielestäni nykyistä paremman maineen. Nyt sillä on ylimielinen ja vähättelevä kaiku, ja se yhdistetään helposti uhma- ja teini-ikäisiin. ”Mitä sitten?” on suuri kysymys, jonka kohdalla pitäisi hiljentyä, ottaa lakki pois päästä ja todella pysähtyä miettimään, ennen kuin vastaa.
Lapsissa ja nuorissa asuu suuri viisaus. He ovat luontaisia mitäsittenistejä. Valitettavasti hieman uhmakkaalla äänellä kysytty ”Mitä sitten?” provosoi usein aikuisessa melko voimakkaan vastareaktion. Sen verran voimakkaan, että vaikka sen perään sopisi uusi ”Mitä sitten?”, sitä ei enää uskalleta esittää.
Lapsi näkee asiat eri mittakaavassa. ”Mitä sitten?” ei välttämättä aina ole aikuisen esittämän asian vähättelyä, vaan vilpitön kysymys. Lapsi ei ymmärrä, miksi jokin asia on aikuiselle niin iso. Uusi takki unohtui kouluun. ”Mitä sitten?” Jos aikuinen pysähtyisi ajattelemaan, hän saattaisi huomata, että lapsi on oikeassa. Takin voi huomenna tuoda koulusta kotiin. Lapsen kuoliaaksi jäätyminen on epätodennäköistä. Kaikki on hyvin. Ainakin heti kun äiti lakkaa vauhkoilemasta turhia.
”Mitä sitten?” on uuden ismini keskeinen mantra. Sitä hokemalla – sanotaanko vaikka kaksi viikkoa – asiat asettuvat uudenlaisiin mittasuhteisiin. Ne joko saavat merkityksen tai menettävät sen. Kokeile. Toimii. Tai jos ei toimi, niin mitä sitten?
VEERA NIEMINEN
