Talliini ei pitänyt syntyä yhtään varsaa tänä kesänä. Keväällä ajatus tuntui vielä vapauttavalta, mutta sitten alkoi sosiaalisen median paine kasvaa. Kaverit julkaisivat kuvia vastasyntyneistä varsoista, ja minä aloin jutella niille kuville, lässyttämällä. Ihania hontelojalkaisia pitkäkorvia. Varsakateus.
Sitten kävi niin onnekkaasti, että tuttavat lähtivät reissuun ja toivat tammansa minun hoteisiini varsomaan. Nyt minä odotan juhannusvarsaa syntyväksi. Minä olen odottanut sitä jo kaksi viikkoa, vaikka olen tiennyt, ettei se vielä tule.
Tamman tilassa ei ole juurikaan merkkejä lähestyvästä varsomisesta, mutta pari päivää sitten minä aloin ottaa sen laitumelta yöksi talliin ja laitoin varsomiskameran päälle. Nyt minä voin katsoa suoraa lähetystä sen karsinasta koko ajan, myös samalla kun kirjoitan tätä kolumnia. Tiedän, ettei se varso. En vain osaa odottaa tekemättä mitään. Jotenkin minusta tuntuu, että jos minä toimin niin kuin se varsoisi, niin se varsoo.
Minä tiedän lähestyvän varsomisen merkit. Koska niitä ei ole juurikaan havaittavissa, minä keksin koko ajan uusia. Kuten että se heiluttaa häntää. Tai se syö, tai ei syö. Tai makaa tai seisoo. On paikallaan tai liikkuu. Minä tiedän, että minun pitäisi vain odottaa, mutta minä yritän nopeuttaa prosessia vakoilemalla sen öisiä toimia kameran kautta.
Odottavan aika oli pitkä ja tuskainen silloinkin, kun odotin kuopustani. Yli kaksikymmentä raskauskiloa tuntui katkaisevan minut fyysisesti ja päivien hidas matelu henkisesti. En pystynyt tekemään juuri mitään, mitä normaalisti teen, joten keskityin odottamiseen. Ja kuten kerroin, en osaa odottaa tekemättä mitään. Minun pitää voida vaikuttaa tapahtumien kulkuun.
Totta kai sitten lopulta päätin, että synnytyksen on pakko käynnistyä. Lähdin päättäväisesti lenkille. Käveltyäni noin kilometrin tapasin kesämökkiläisen. Jäin jutulle, varmaankin koska sain siitä hyvän syyn pysähtyä hetkeksi puuskuttamaan. Nainen huomasi muumimaisen muotoni ja tiedusteli, koska on laskettu aika. Kerroin, että seuraavalla viikolla mutta etten aikonut odottaa sinne asti vaan kävellä niin kauan, että vauva tulee ulos.
Kävi ilmi, että nainen oli kätilö. Hän kertoi minulle, että synnytystä ei voi käynnistää kävelemällä. Se käynnistyy sitten, kun sen aika on. Muistan vieläkin turhautumisen ja kiukun, kun vaapuin takaisin kotiin. Kilometri on siinä tilassa aika pitkä matka, varsinkin kun tajuaa kävelevänsä aivan turhaan.
Mutta onko odottavan aika pidempi kuin muiden, kuitenkaan? Vai onko se vain jouten odottavien aika?
Minä jaksan odottaa jonkin asian valmistumista kauankin, jos teen sitä itse. Pystyn vaikuttamaan siihen, milloin se on valmis. Jos taas odotan saman ajan jotain, minkä tapahtumiseen en pysty vaikuttamaan, alan hermostua. Tai jotta en alkaisi hermostua, alan kehittää jotain sijaistoimintoja, joilla näennäisesti muka edistän asiaa.
Ehkä lyhytjänteinen ihminen onkin itse asiassa vain kontrollifriikki. Hahmo, joka ei kestä sitä, että kaikki asiat eivät ole hänen hallinnassaan. Asiat tapahtuvat, kun ne tapahtuvat, eikä niihin voi vaikuttaa. En tiedä, kumpi olen mieluummin, lyhytjänteinen vai friikki.
Joka tapauksessa tuo hevonen kävi juuri makuulla ja nousi melkein heti uudelleen seisomaan. Olen melko varma, että se on merkki alkavasta varsomisesta. Pakko olla.
VEERA NIEMINEN
