Minä en ole myyjätyyppiä. Sen verran minussa on asiakaspalvelijaa, että minä voisin olla kaupan kassa. Ihmisethän tulevat siihen kassalle maksaakseen sellaiset tuotteet, jotka he ovat jo päättäneet ostaa. Minä pystyisin kyllä pyytämään heiltä rahaa niistä tuotteista, jotka he ovat päättäneet ostaa.
Mutta sitten saattaisi tulla Veikkauksen tehokampanjaviikko ja minun pitäisi kysyä asiakkailta, ottaako tämä Vikinglottoa kanssa. Se olisi vaikeaa. Kysyisin todennäköisesti porilaisittain: ”Niin et sää tota Viikinglottoa ota?” Tähän asiakkaan olisi mahdollisimman helppo vastata: ”En.” Sitten tuo kiusallinen tyrkyttämistilanne olisi ohi.
Minä en vain ole myyjätyyppiä. Minulla on vaikeuksia muistaa ihmisten nimiä kerrasta. Ja vaikka minä muistaisinkin, niin minä en haluaisi hokea kenenkään etunimeä joka lauseessa. Automyyjien täytyy jostain syystä näin tehdä. Siitä pitäisi varmaan tulla sellainen olo, että tässä ollaan aika hyviä kavereita, sinä Kalle ja minä Veera. Mutta minulle tulee sellainen olo, että toinen on jotenkin tyhmä tai sitten se pitää minua tyhmänä. Kyllä minä oman nimeni tiedän toistelemattakin.
Ja sitten on tämä puhelinmyyjätyyppi. En ole myöskään sitä tyyppiä. Pääsääntöisesti kukaan ei tarvitse mitään, mitä puhelimitse myydään. Tai jos tarvitsee, niin se kannattaisi mieluummin ostaa kaupasta. Minä tilasin puhelinmyyjältä tabletin lokakuussa. Se ei ole vieläkään tullut.
Jos puhelinmyyjä ei myy jotain sellaista, mitä kukaan ei tarvitse, niin hän myy jotain sellaista, mitä kaikilla jo on. Kuten sähköä tai vakuutuksia. Turhauttavinta tässä ei ole se, että yksi myy ja toinen ei halua ostaa, vaan se, että kommunikaatio on täysin vääristynyttä.
Minua on joskus syytetty siitä, että minä puhun mutta en kuuntele. Silti minusta ei olisi puhelinmyyjäksi, koska kyllä minä nyt sen verran kuuntelen, että keskustelu muistuttaa keskustelua. Jos minä vastaan puhelimeen : ”Veera Nieminen”, en odota vastapuolen kysyvän: ”Onko Veera Nieminen?” Puhelinmyyjä kysyy.
Arvelisin, että provikkapalkan lisäksi puhelinmyyjillä on jotain kannustusbonuksia. Saavat viisi euroa joka kerta, kun pääsevät sanomaan asiakkaalle lauseen ”niin mitä jos vain laitetaan täältä tuote tulemaan?”. Tuo lause tulee sellaisiin paikkoihin, missä sen ei pitäisi tulla kenellekään enää mieleenkään. ”Ei, en ole kiinnostunut teidän sheivaustuotteistanne. Minulla on epilaattori.” ”No niin, mitä jos sitten laitetaan täältä tuote tulemaan?”
Silloin tällöin käytyinä tällaiset keskustelut ovat lähinnä hupaisia, mutta jos tämän tasoista vuoropuhelua kävisi työkseen, niin siitä tulisi todella outo olo. Lopulta varmaan kävisi lasten kanssa tällaisia vuoropuheluita: ”Otatko leipää?”
”En. Mä haluan riisimuroja.”
”No niin, tossa on sulle toi leipä, ja mä kuule laitoin siihen vielä ylimääräisen kurkkuviipaleen päälle, eikä maksa sulle mitään.”
”Ei kun mä en halua leipää.”
”Ja jos sä vielä sen leivän lisäksi haluat, niin mä voin voidella sulle hapankorpunkin.”
Ei. Minä en ole puhelinmyyjätyyppiä. Sitten on vielä verkostomarkkinointityyppi. Siihenkään minusta ei ole, koska minä olen liian avoin. Jossain kaikkien verkostomarkkinointifirmojen yhteisessä selviytymisoppaassa on yksi sääntö ylitse muiden: kun lähestyt asiakasta, älä kerro, mitä asiasi koskee.
Jos sinulla on ihan huikea uusi saippua, jota haluat jonkun ostavan, niin miksi ihmeessä et voi sanoa puhelimessa kaverillesi, että nyt on ihan huikea uusi saippua, ja kysyä, saatko tulla käymään ja pestä sullä tämän naaman. Ei, käytetään kaikkia mystisiä kiertoilmaisuja, kuten ”yks juttu jota ei tässä puhelimessa voi selittää”. Saippua. Kai sen nyt voi puhelimessa selittää, mitä se tekee ja mitä se ei tee? ”Yks sellanen juttu, josta mä haluan kertoa sulle”. No kerro sitten!
VEERA NIEMINEN
