Kevään konserttirypäs on musiikkiopisto-opettajan kiireisin jakso muttei arkityöstä erillinen saareke vaan juuri arjen hedelmä. Esityksiä seuraavalla luotsilla on aina pedagoginen tutka päällä.
Kevät tuo linnunlaulun. Ja musiikkiopistolaisten sävelet!
Se on näet opistokonserttien kulta-aikaa. Tosin esityksiä on ympäri vuodenkin, varsinkin Pirkanmaan musiikkiopiston Ylöjärven pisteellä, joka tilapulassaan vuokraa vieraita lavoja ajoissa. Yhtä kaikki keväällä puhkeaa vuoden satoa esittelevä konserttirypäs.
Sävelhetkiä on sievoinen tukku, koska runsaalle oppilasmäärälle ei yksi yhteiskonsertti riittäisi.
– Esiintyminen on oleellinen osa opiskelua. Se on välitavoite, ja siinä onnistuminen myös innostaa jatkamaan, huilunsoiton opettaja Merja Eskelinen perustelee esiintymismahdollisuuden suomista kaikille.
– Ja Tampere-talossa on toukokuussa sitten koko musiikkiopistomme päätöskonsertti.
Rupeama merkitsee opettajalle oppilaiden sparrausta ja vastuuta kaiken valmistumisesta. Se merkitsee myös vuoden työläintä aikaa. Raskaaksi touhu ei Eskelisestä silti käy.
– Olemme mieleisessämme ammatissa, joten olemme tottuneet, että työvuosi menee näin.
Konserttikausi on luotseille perustyötä mutta toki ilonkin apajaa.
– Kun esitys onnistuu, onhan se pieni highligt. Ei se ihan arkipäivää ole.
Huipun alla arjen vuori
Mutta ennen esityskautta on kahlattava harras harjoittelun tie.
Siinä missä loppuhuipentuma on opettajalle oma tähdellinen juttunsa, on lapsen vuoden aikainen edistyminenkin. Ja itse asiassa juuri se, sillä eteneminen on Eskelisen mukaan musiikkiharrastuksen ehdoton edellytys ja siihen motivointi luotsin ydinjopi.
– Tämä on vaativa harrastus, koska lapsen pitää sitoutua harjoitteluun. Opetus perustuu juuri kotona tehtyyn työhön. Kotityö on materiaali, tavallaan välittäjäaine, jonka kanssa soittotunneilla työskennellään, savimassa, jota yhdessä muovataan. Pelkällä lahjakkuudella ei pääse eteenpäin.
Eteneminen on Eskelisen mukaan myös se, joka tekee puuhasta kivaa, niin oppilaalle kuin opelle.
Huiluluotsi myöntää, että edistymistavoitteen taustalla on myös opettajan painetta esitysten onnistumisesta.
– Konsertissa on sosiaalista painetta: kun vanhemmat ja kollegat ovat kuuntelemassa, on pieni tilinteon hetki.
Käytännössä kehitysaskeleet tavoitetaan palastelemalla harrastus vuosi- ja lukuvuosikohtaisiin raameihin sekä ottamalla välitavoitteita esityksistä ja parin kolmen vuoden välein koittavista tasokokeista.
Kehityksen seuraaminen nostaa luotsille riemua rintaan. Lyhytkin oppikaari ilahduttaa, mutta erityisen hienolta tuntuu nähdä vuosien kehitystaival.
– On huikean hienoa nähdä, kun lukioikäisen soittajan hartiat kantavat esiintymiseen suuressa konserttisalissa.
Esitys melkein kuin sivutuote
Itse esitysten valmistelu ei oikeastaan ole erillinen sarka varsinaisesta harjoituskaudesta.
– Esitys on tuotos, joka tulee siinä sivussa. Valmistelu niveltyy luonnikkaasti arkityön sekaan.
Tärkeintä on siis aloittaa arkinen harjoittelu ajoissa, yleensä muutamaa kuukautta ennen konserttia ohjelman laajuuden, oppilaan ja soittimen mukaan. Esityksen lähestyessä arkirutiiniin lisätään usein jokunen harjoitus säestäjän kanssa.
Joskus opettajan valmistelutyöhön liittyy myös ylimääräistä askaretta, kuten rekvisiitan tekoa tai vaikkapa viimekeväisen possusadun laadinnan tapaan musiikin säveltämistä.
Esityskalenterin laatii konserttitiimi, joka jakaa järjestelyvastuut opettajille. Toki opettajatkin voivat vaikuttaa kokonaisuuteen ja järjestää myös ihan omineen konsertteja.
Itse esitysten valmistelu on pääasiassa opettajien hyppysissä. Toisinaan oppilaidenkin mielipidettä toki kysytään, mutta suuntaviivat ja päätökset ovat luotsin heiniä.
Konsertin hiipiessä koittavaksi opettajan valtaa konkretian kutina.
– On viimeisteltäviä ja varmisteltavia asioita.
Tunteen kihelmöinti kihoaa lähinnä isojen projektien esitysten alla.
– Niiden, joissa on pelissä enemmänkin kuin arkipanos.
Katsomossakin jalostuksen tuumia
Kun konsertin hetki sitten kolkuttelee, jakaa opettaja kasvateilleen vielä viime hetken eväitä.
– Muistutan lämmittelemään huulia ja soitinta.
Tsemppipuheeseen Eskelinen nojaa, jos oppilas sitä luontaisesti kaipaa: vinkkejä rauhoittumiseen ja keskittymiseen liikenee, mutta hiljaisuudellekin on sija.
Lavahetki on oppilaalle iso asia. Se, mitä hetki on opettajalle, on Eskelisen mielestä yksilöllistä.
– Jotkut jännittävätkin oppilaan puolesta. Minä jännitän harvoin enää, mutta aina jonkinasteisesti lataudun. Hohtoa tulee siitä, kun huomaan hetken tärkeyden niin monelle ihmiselle: näen, että toimintamme on merkityksellistä.
Katsomossa seurailevan opettajan mieleen risteilee onnistumisten ilon ohella mietteitä kehittämisestä.
– Opettajan analyysi on päällä – siitähän ei pääse mihinkään. Harvoin kuuntelen niin, että jes, kaikki palaset ovat kohdillaan. Mutta kyllä sitäkin joskus sattuu – kuin vain istuisi konsertissa.
Kommentointi on suljettu.