Kävin Parisuhdemessuilla. No todella, kävin. Opin siellä, että ihmisiä pitää nykyään opettaa elämään oikein. Ihmisiä pitää myös opettaa rakastamaan ja olemaan läsnä. Tähän tarkoitukseen on aivan järkyttävä määrä kirjallisuutta.
En halua kyseenalaistaa yhdenkään kirjan sisältöä sinänsä, koska en ole lukenut kyseisiä kirjoja, enkä koskaan tule lukemaan. Haluan ihmetellä ääneen sitä asiaa, että näitä elämisen oppaita on niin valtava määrä. Niille on siis oltava kysyntää, valtavasti. Mistä lähtien ihminen ei ole osannut elää?
Mistä lähtien yksinkertaiset asiat ovat muuttuneet niin monimutkaisiksi, että niistä pitää kirjoittaa oppaita? Niille, jotka eivät jaksa lukea kokonaisia kirjoja elämänohjeiden toivossa, on onneksi käteviä pikaoppaita netissä. ”12 asiaa, joita menestyvät ihmiset eivät tee”, ”7 asiaa, joita nainen salaa toivoo seksikumppaniltaan”, ”Tällaiset naiset epäonnistuvat parisuhteissaan, psykologi nimeää 10 naistyyppiä”.
Nämä listat voisi myös tiivistää: ”Yksi asia, ja joka kannattaa muistaa: ajattele omilla aivoillasi.” Puolet noista listoista on järkyttäviä itsestäänselvyyksiä ja latteuksia. Loput ovat sellaisia ohjeita, joista on hyötyä kahdelle ihmiselle tuhannesta. Se tekee kaksi promillea. Kaksi promillea on myös sellainen olotila, jossa näitä listoja kannattaa lukea, koska silloin niiden viihdearvo pääsee oikeuksiinsa.
Elämä on nykyään liian helppoa. Siksi siitä pitää tehdä niin vaikeaa. Ennen käytettiin aika ja energia siihen, että pysyttiin hengissä ja saatiin perhe jotenkin elätettyä. Väittäisin, että muinaisessa agraariyhteiskunnassa yksikään mies ei ole ehtinyt miettiä, mitä hänen vaimonsa salaa toivoo sängyssä. Eikä nainen ole juuri ehtinyt salaisia toiveitaan listata. On eletty ja oltu tyytyväisiä, kun on ollut jokin limppu pöydässä ja lapsella ehjä paita.
Nyt kun ihmiset ovat irrottaaneet otettaan kuokanvarresta ja pyykkilaudasta, ylimääräinen aika käytetään täydellisen elämän tavoitteluun. Pelkästään 20 askelta positiivisempaan arkeen ja 10 tapaa näyttää nuorekkaammalta eivät riitä. Sen lisäksi, että ihminen vaatii itseltään ja omalta elämältään täydellisyyttä, jota ei todellisuudessa ole olemassa, myös toiselta ihmiseltä vaaditaan järkyttävän paljon.
Ihmisellä on aikaa etsiä ”ihannekumppania”. Ihannekumppani on sellainen, jossa kaikki on oikein silmien väristä äidin tyttönimeen. Vaatimukset esitetään ihan julkeasti, deitti-ilmoituksessa tai television parinhakuohjelmissa.
Vähän niin kuin oltaisiin autokaupassa, että pitää olla diesel eikä saa olla ajettu yli sataatuhatta ja ilmastointi pitää olla. Sillä erotuksella, että täydellinen auto voi olla täydellinen auto. Ihminen ei koskaan ole täydellinen. Sellaista ei ole. Tai jos se täyttää sanan ihanne kriteerit, niin toteutuuko ”kumppani”? Ihmisessä pelkkä väri ja vuosimalli ei riitä määrittelemään kaikkea.
Ikävä sanoa tämä teille, täydellisen elämän ja täydellisen kumppanin tavoittelijat: höpö höpö. Ratkaisu ei ole enkeleissä, chian siemenissä, palleahengityksessä eikä aloe verassa. Se ei ole myöskään yhdessäkään elämäntaidon oppaassa eikä listassa ”8 tapaa välttää työuupumus”. Kaikista näistä voi toki olla apua, mutta mitä täydelliseen elämään tulee, niin kuolette vanhuuteen sitä tavoitellessanne.
+++++
Tämä on syy, miksi minä en aio lukea noita elämän taidon oppikirjoja. Niiden lukemiseen menee hirveän paljon aikaa. Sillä ajalla voi tehdä vaikka mitä mukavaa omassa epätäydellisessä elämässään. Elämään oppii todella hyvin ihan vain elämällä. Käytännössähän tämä tarkoittaa yrityksen ja erehdyksen taktiikkaa. Epätäydellisyys tekee elämästä aitoa ja ainutlaatuista.
Noissa kirjoissa olisi varmasti todella paljon ajattelemisen aihetta, itse kullekin. Ehkä ansa piileekin siinä. Pitäisi ajatella. Pitäisi kyseenalaistaa ja oivaltaa ja soveltaa. Pitäisi poimia kirjan sisällöstä jotain uutta osaksi omaa elämäänsä. Pitäisi karsia pois kaikki oppi, joka pätee paremmin espanjalaisen viininviljelijän kuin sinun elämääsi. Mutta jos olet laiska ajattelemaan, päädyt orjallisesti noudattamaan kahdentoista askelen ohjelmaa kohti… täydellistä ajanhukkaa.
Eläkää nyt vain. Kyllä te osaatte.
VEERA NIEMINEN
