Joskus aikanaan on kuulemma ollut niin, että jos ajokortti otettiin niin sanotusti kuivumaan, piti käydä autokoulun kirjallinen koe ja inssiajo uudelleen, ennen kuin sai kortin takaisin. Tätä aloin miettimään, sattuneesta syystä, ja tajusin, että onneksi näin ei ole enää. En saisi ikinä korttiani takaisin.
Autokoulun kirjallisissa kokeissa oli kummallisia kompakysymyksiä, ja varmaan on edelleen. Vaikka osasi liikennesäännöt ja -merkit läpikotaisin ja edestakaisin, sai virhepisteitä, koska niihin kysymyksiin oli koira jos toinenkin haudattuna.
Kuvatehtävissä oli johonkin pensaan taakse piilotettu auto, josta näkyi ehkä puolet sivupeilistä ja sitten se olisi pitänyt huomata sieltä. Jos kysytään, pitääkö minun väistää oikealta tulevaa autoa tasa-arvoisessa risteyksessä, niin tiedän, että pitää. Mutta jos se auto on niin piilossa, etten näe sitä ja kysytään, pysähdynkö risteykseen, niin en pysähdy. Se tulee sitten kylkeen.
Sehän on enemmän Tielaitoksen vika kuin minun, jos siihen risteykseen on jätetty sellainen puska, joka peittää kokonaisen auton. Ja kasko korvaa. Mutta tätähän siinä kokeessa ei kysytty, eikä selittelyn varaa juuri jätetty. Läpäisin kuitenkin, täpärästi. Enää ei kyllä onnistuisi.
Sen lisäksi, etten enää pääsisi autokoulun kirjallisista läpi, en varmaan pääsisi edes ala-asteelta. Liikennemerkit ovat pysyneet melkein ennallaan, mutta ala-asteella on muuttunut kaikki. Paitsi se, että täytetyt eläimet ovat edelleen vääristyneitä ja kammottavaksi kuivuneita vitriineissään.
En osaisi enää luetella aakkosia, koska joku on ostanut konsonanttien edestä kaikki vokaalit. N ei ole enää ”än”, vaan se on ”n”. Ei tuota voi lausua. Aakkoslaulukin on pilalla. Jos sitä laulaa noilla uusilla ääntämissäännöillä, niin se kuulostaa huonolta beatboxaukselta.
En osaisi kirjoittaa kaunokirjoitusta. Paitsi ettei se kai ole enää edes nimeltään kaunokirjoitusta vaan käsialaa. Eikä se ole mitenkään kaunista, se on vain kirjoitusta.
Yhteenlaskun osaisin, ja vähennyslaskun. Kertotaulua en osaisi, mutta se ei ole kertotaulun vika. En koskaan oppinut sitä kunnolla ensimmäiselläkään kerralla. Mutta sitten tulisi jakolasku ja minä olisin koko ajan tukiopetuksessa.
Nykyään kun säästetään joka asiassa, niin jakokulmastakin on leikattu toinen sakara pois. Jäljelle on jäänyt pelkkä viiva, ja nykyajan koululaisten pitää pärjätä pelkästään sillä. Ja he varmaan pärjäävätkin, mutta minä en pärjäisi.
Nykyään ala-astelaisten pitää myös hahmottaa. Toisen luokan matematiikan kirjassa oli sellainen hahmotustehtävä, että kolmen aikuisen voimin sitä yritettiin hahmotella. Yhdellä oli akateeminen koulutus, mutta se ei auttanut. Ensin emme ymmärtäneet kysymystä, ja sen jälkeen kun tokaluokkalainen oli selittänyt meille, mitä kysymys tarkoitti, emme keksineet siihen vastausta.
Ei ennen tarvinnut hahmottaa mitään. Riitti, kun osasi laskea ja muisti kertotaulun. Tai jos ei muistanut kertotaulua, niin osasi luntata. Tuollaisiin omaa ajattelua vaativiin tehtäviinhän ei voi edes kirjoittaa lunttilappua koetta varten.
Nykyään ala-asteella käytetään tietokoneita. Silloin kun minä olin ala-asteella, menin joskus koulun jälkeen äitini työpaikalle ja sain siellä kirjoittaa sähkökäyttöisellä kirjoituskoneella. Siis sähkökäyttöisellä, ei sillä, mitä piti hakata hartiavoimin. Olin varmasti tietoteknisen osaamisen edelläkävijä luokallani.
Nykyään näillä on tunnuksia, joilla pääsee tekemään tehtäviä ja kuuntelemaan englannin sanoja. Käyn jatkuvaa kilpajuoksua sen kanssa, kuka osaa käyttää älypuhelinta ja tietokonetta paremmin, minä vai alakouluikäiset lapset.
Älypuhelinkamppailun olen ehkä jo hävinnyt. Tietokoneenkin kanssa tulen jäämään auttamatta jälkeen lapsistani, koska he mokomat pääsevät opettelemaan koneen käyttöä koulussa. Jos joutuisin nyt ala-asteelle, saattaisin olla tietotekniseltä osaamiseltani luokkani heikoimpia.
Kehitys kehittyy, minä en niinkään. Onneksi minulla on jo ajokortti.
VEERA NIEMINEN
