Lähin naapurimaamme on Naantali

Jos lapselta kysyy, missä maissa hän on käynyt, niin vastaus saattaa helposti olla esimerkiksi: ”Virossa, Espanjassa, Levillä ja Muumimaassa.” Kas kun tietynikäiselle lapselle Levi on yhtä ulkomailla kuin esimerkiksi Aspen. Ja tietynikäisen lapsen kanssa Levillä voi tehdä aivan samoja asioita kuin Aspenissakin eli toisin sanoen lasketella lasten rinteessä ja käydä pulkkamäessä.
Kalajoen hiekkasärkillä voi tehdä juuri sitä, mitä tehtäisiin Espanjassakin, eli rakentaa hiekkalinnoja. Tai sitten etelänlomasimulaattorina voi pitää vaikka Ikaalisten kylpylää, koska sielläkin voi istua kuusi tuntia uima-altaan reunalla ja katsoa, kun lapsi uittaa kumiankkaa.
Tämän takia minä en ole kovin innokas ulkomaanmatkaaja, varsinkaan pienten lasten kanssa. Lentomatkustaminen pienten ihmisten kanssa on karmivaa tai vähintäänkin epämukavaa. Ulkomailla ruoka maistuu ”oudolta”, lapsi ei syö kunnolla. Etelässä on kauhean kuuma, lapsi ei myöskään juo kunnolla. Sitten tulee turistiripuli, ja sitten tulee vaikka mikä jetlaaki ja marsua ikävä. Ollaan kaukana kotoa, ja vanhemmat toivovat, että viikko olisi pian ohi ja päästäisiin arkeen kiinni.
Mitä lapset sitten muistavat kaikista huikeista spektaakkeleista, joita heille järjestämme?
Lapseni oli pienempänä viikonlopun lempikumminsa luona. Siellä oli koiranpentuja, joiden kanssa sai leikkiä, ja poni, jolla sai ratsastaa. Kummin kanssa leivottiin pitsaa ja pullaa. Kun lähdettiin kotiinpäin, kysyin, mikä oli hauskinta kummin luona. ”Se kun sai pyyhkiä ite oman pyllyn.” Että näin. Kiitos kummille kaikesta vaivannäöstä.
En pidä lapsia kiittämättöminä. He vain katsovat maailmaa niin eri silmin. He eivät näe, mikä on kaukana ja mikä lähellä, mikä on kallista ja mikä halpaa. He eivät ymmärrä, minkälainen vaiva jonkin asian järjestämisessä on. Heidän elämänsä on hetkiä, ja mikä tahansa noista hetkistä saattaa olla hyvin merkityksellinen. Se vain harvoin on juuri se, jonka me itse kuvittelemme lapselle tärkeäksi.
Minua on raahattu lapsena automatkoille Eurooppaan. Minä muistan lukeneeni auton takapenkillä kirjaa ja toivoneeni, että seuraavassa hotellissa olisi uima-allas. Usein ei ollut. Minä muistan, että ravintolassa minulle tuotiin syntymäpäiväkakku, jossa oli niin paljon marenkia, että se oli pahaa. Minä muistan, että minulta lähti hammas. Muistan myös, että veljeni jäi hotellin hissiin jumiin ja että isäni poltti aamiaisella paahtoleivän niin, että palokunta ryntäsi hotellin aamiaissaliin.
En muista, missä tämä kaikki tapahtui. Se on voinut oikeasti tapahtua vaikka Turussa, mutta ainakin luulin olleeni ulkomailla. Olen varma, että olen pilannut vanhempieni loman marisemalla taidemuseossa ja laulamalla autossa. Mutta he valitsivat ottaa minut mukaan. Nyt tunnen suurta syyllisyyttä, kun en muista edes Legolandista mitään. Onneksi sieltä on kuvia, niin tiedän käyneeni siellä, ettei tarvitse toista kertaa mennä.
Lapsen elämä on hetkiä, ja ne parhaat voivat olla ilmaisia. Perhonen voi istua kesäpäivänä kädelle. Äiti voi peruuttaa auton puuhun, se on hauskaa kuin mikä. Tosin se ei ole aina ilmaista. Noita hetkiä voi järjestää, mutta suurin osa niistä vain tulee, ja useimmiten ihan tavallisessa arjessa.
Tätä kaikkea käytän verukkeena sille, että olen itse laiska huvipuistossa kävijä. Arvostan kovasti sitä, että vanhemmat järjestävät lapsilleen kaikenlaista ohjelmaa ja sirkusta ja vievät heitä paikkoihin. Itse pyrin pysyttelemään kohtuudessa ja valitsemaan sellaisia huvittelumuotoja, joista itsekin pidän. En halua, että lapset muistelevat myöhemmin: ”En muista, missä oltiin, siellä oli kai jokin karuselli,  ja äiti oli koko ajan ihan pinna kireellä.”
Minun vanhempani eivät muuten olleet. Heidän täytyy olla hyviä vanhempia. Tai sitten en huomannut, kun olin niin uppoutunut Viisikko-kirjoihini. Siellä Turussa, tai Portugalissa, tai jossain. Oli hyvä reissu. Uskoisin.