Tunteet eivät ole kiellettyjä muistisairaiden kanssa työskenteleviltä, päinvastoin. Työssä onkin oltava mukana niin pää, käsi kuin sydän.
Sairaat läheisineen kokijoina. Hoitajat suorittajina ja hoito järjestelmänä. Näihin näkökulmiin puhe muistisairauksista tavallisesti jämähtää.
Mutta leirit eivät ole näin yksivärisiä. Muistisairaiden kanssa työskentelevät eivät vain suorita koneellista kaavaa tai muodosta kasvotonta järjestelmää. He ovat kokevia yksilöitä, työssäänkin.
Juuri aitous ja läsnäolo ovat syitä, jotka vetivät Ylöjärven muisti- ja kuntoutuskeskuksen sairaanhoitajat Anne Keson ja Satu Tuomisen muistisairaiden pariin.
– Tässä työssä pääsee tosi lähelle ihmistä ja perheitä. Siinä saa myös välittömän palautteen, koska sairaus riisuu usein estot. Tämä on aitoa vuorovaikutusta, tunnetyötä, Tuominen hymyilee.
Tunteiden virtaa
Muistityössä tunteita itse asiassa pulppuaa valtavasti.
– Laidasta laitaan: iloa ja surua, päivittäin, Keso sanoo.
Tunteet voivat olla yleisesti tilassa vallitsevia, ja hoitaja aistii ne ja eläytyy niihin.
– Tämä on ilmapiirityötä, Tuominen nyökkää.
Tunteita kumpuaa myös hoitajien sisimmästä. Toisinaan niitä herättävät olosuhteet ja suoriutuminen.
– Joskus on kiukun ja vihankin tunteita. Ne liittyvät yleensä isoon palveluketjuun, Tuominen sanoo ja selittää, että on turhauttavaa, jos päätöksentekoon ei mennä ihminen edellä.
– Välillä on myös ahdistusta omasta riittämättömyydestään.
Toisinaan tunteiden kirvoittajina ovat potilaat ja hoitajien kokema empatia ja kiintymys.
– Työssämme tutustuu ihmisiin läheisesti. He jättävät merkin sydämeen. Siksi joskus kokee surua, kaipausta ja haikeutta. Ja vihaakin siitä, miksi sairaus tuli kyseiselle henkilölle. Mutta onnellisuuttakin on: saatan kävellä kotiin ja ajatella, että tänään tuotin jollekulle iloa, Tuominen avaa.
Tunteita ei tarvitse haudata
Kaksikon mielestä tunteet saa ja pitääkin näyttää. Vaikka koulutus korostaa sairaanhoitajan asiantuntijaroolia, se ei naisten mielestä estä hoitajaa olemasta myös tunteellinen.
– Negatiivisia tunteita ei tietysti voi kohdistaa potilaaseen, Keso huomauttaa.
Ikäviäkin fiiliksiä saa silti näyttää, jos kyse on jaetusta tunteesta ja hetkestä, ei potilaan syyllistämisestä. Saa siis vaikkapa herkistellä ja lohdutella, kun vanhus itkee.
– Hankalimpia tilanteita ovat ne, joissa kiireessä pää on jo seuraavassa tilanteessa. Tunne näkyy potilaalle, Tuominen murehtii.
– Ei täällä näyttelemällä pärjää, kollega komppaa.
Tunteiden pulputuksessa pärjää, kun aatoksia jakaa ja käytäntöjä peilaa työtovereiden kanssa.
– Mutta arvomaailman on oltava aika yhteinen. Jos ollaan ihan eri linjoilla, on aika vaikeaa, Tuominen sanoo.
Naiset myöntävät, että lupa näyttää tunteet kenties auttaa myös selviämään niistä. Ne eivät pääse patoutumaan.
– Korostan myös hyvää vapaa-aikaa.
Hoidon ja hoivan liitto
Muistityö on kahden osa-alueen kauppa. Yhtäältä on lääketieteellinen hoito, toisaalta inhimillinen hoiva. Näitä ei voi erottaa.
– Ihminen nähdään kokonaisuudeksi: on fyysiset vaivat mutta myös psyykkiset asiat, Keso kiteyttää.
Kombinaatio pätee paitsi yksittäiseen työntekijään myös hoitopaikkaan ja -järjestelmään. Tuominen tosin harmittelee, että Suomessa järjestelmän taso jakautuu yhä varsin selvästi kahtia. Hän toivoo entistä parempaa yhteispeliä psyykkiseen ja fyysiseen terveydenhuoltoon.
Tuominen vertaa hoitotyötä kolmioon, jonka kulmissa on tietävä pää, tunteva sydän ja hoivaava käsi.
– Pitää olla kolmion kaikki kulmat, hän sanoo, joskin toteaa toverinsa kanssa, että muistityössä sydän jopa korostuu.
Päätä, sydäntä ja kättä kysyvä työ vaatii tekijältään sopivaa luonnetta. On oltava sopeutuvainen: venytettävä pinnaa, sovellettava tilanteissa luovasti sekä kestettävä kaaosta ja sitä, ettei aina onnistu.
– On myös oltava positiivista elämänasennetta, Keso ynnää.
– Pikkaisen tarvitsee huumoriakin. On osattava nauraa ainakin itselleen, toveri lisää.
– On ehkä vanhanaikaista puhua kutsumuksesta, mutta minä en pidä sitä huonona sanana. Sitä on oltava; muuten väsyy, hän pohtii.
Toki luonne ei ole ainut avu. Myös käytäntö opettaa.
– Ei tässä valmis ole koskaan, Keso sanoo nöyränä.
Katse omaistenkin suuntaan
Hoitajien äärellä eivät ole vain potilaat. Myös läheisille on höristettävä korvansa.
Ensinnäkin omaisilta saa taustatietoja potilaan hoitoon. Kaikki potilaat kun eivät enää kykene selvittämään niitä.
Toisaalta läheisille on oltava myös tukena ja opastajana. Tähän hoitokaksikko yrittää parhaansa mukaan ehtiä – mutta sopivissa rajoissa.
– Hetkellisesti voi olla olkapäänä, mutta meillä ei kuitenkaan ole hoitosuhdetta omaisiin, Keso selittää, ettei voi ryhtyä vaikkapa mielenterveyshoitajaksi omaiselle.
Potilas on etusijalla myös päätöksissä.
– Jos omaiset ovat erimielisiä keskenään, potilaan ääni pitäisi saada kuuluviin, Tuominen tietää.
Käytännössä omaiset otetaan varteen ilmoittamalla asioista kotiin, järjestämällä hoitoneuvotteluita sekä kuuntelemalla ja opastamalla arkisissa hetkissä vaikkapa vierailun aikana.
– Omainen voi olla vihainenkin. Me otamme ryöpyn vastaan, Tuominen ymmärtää.
Vastuu painaa, työn arvo kantaa
Vaikeimmaksi naiset eivät koe työn raskautta ja vaativuutta.
– Haastavuus on voimavara. Haluan tehdä työtä, joka on vaativaa, Tuominen sanoo ponnekkaasti.
Vaikeaa on se, kuinka isoihin asioihin hoitajat vaikuttavat. Valtaa on käytettävä vastuullisesti.
– Eikä työ ole ohi kuin urakka tehtaassa, Tuominen toteaa.
Myös työssä joskus vastaan tuleva väkivalta panee miettimään. Kaksikko ei enää pelkää sitä mutta joutuu aprikoimaan, kuinka välttää sitä.
– Joskus on huoli työkavereista, Tuominen sanoo.
Antoisinta on työn tarpeellisuus ja arvokkuus. Mutta myös ilo.
– Meillä on aika hauskaa täällä, Keso hymyilee.
Viikolla 38 vietetään valtakunnallista muistiviikkoa. Ylöjärvellä on lähiaikoina kaksi muisti-iltaa: 18.9. pääkirjasto Leijassa klo 17.30–19.00 ja 9.10. Villen Vintillä Kurussa klo 17.30–19.00.
