Japanilainen turisti rautatieasemalla. Katsoo aikataulunäyttöä, ottaa siitä kuvan. Menee virvokeautomaatille, katsoo mitä siellä on… ja ottaa siitä kuvan.
Japanilaiset turistit pääsevät junaan, löytävät paikkansa… ja ottavat toisistaan kuvat. Että tässä sitä nyt ollaan, suomalaisessa junassa. Olen ymmärtänyt, että Japanissakin on junia, ja ettei tämä olisi ensimmäinen kohtaaminen junan, eikä varmaan virvokeautomaatinkaan kanssa. Silti kaikki kuvataan.
Onko japanilaisilla kaksi kertaa pidempi loma kuin muilla, että ehtivät paitsi kokea, myös kuvata kaiken? Ja onko heillä kaksi kertaa pidempi elämä kuin muilla, että ehtivät vielä joskus katsoa nuo kaikki kuvat? Vai katsotaanko niitä edes?
Jotenkin minun on vaikea uskoa, että joku, joka on nähnyt virvokeautomaatin livenä ja ottanut siitä valokuvan, haluaisi vielä kotona katsoa sitä kuvaa. Eikö se ole jo aika nähty, tuo automaatti?
Yhtä vaikea minun on uskoa, että joku, joka ei ole nähnyt Tampereen rautatieaseman virvokeautomaattia, haluaisi nähdä japanilaisen kaverinsa ottaman kuvan siitä. Varsinkin kun samalla kertaa pitää todennäköisesti katsoa tuhansia kuvia esimerkiksi kahviloiden hinnastoista, hotellien pyöröovista ja lentokenttien lähtöselvityksistä.
Jos näitä kuvia ei kukaan katso, miksi ne pitää ottaa? Onko se jotenkin niin, että jos jotakin ei ole kuvattu, niin sitä ei ole koettu tai se ei ole olemassa? Jos puu kaatuu metsässä, mutta japanilainen ei ota siitä kuvaa, niin kaatuuko se puu?
Sama rantautuu suomalaisten arkielämäänkin. Tein salaattia, otin siitä kuvan. Kaadoin lasiin viiniä, otin siitä kuvan. Ystävän kanssa istutaan tässä terassilla, syödään salaattia ja juodaan viiniä. Ja kuvataan itseämme.
Kaikki on kuvattava, dokumentoitava, jaettava. Luodaan oikeasta elämästä heijastus, elämä 2.0, joka on muuten samanlainen kuin elämä 1.0, mutta hieman paranneltu versio.
Mihin tätä kokonaista kakkosversiota tarvitaan? Ketä varten se täytyy rakentaa, itselle vai muille?
Jos ihminen elää versiota 1.0 ja luo koko ajan versiota 2.0, niin hänellä menee siihen aika paljon aikaa. Sitten oletetaan, että siinä vielä ehtii seurata muiden salaatinsyömistä, mieluusti reaaliajassa. Kaverin elämä 2.0. Liikaa versioita elämästä, sanoisin.
Onko meillä tarve tallentaa elämämme niin, että jos nyt emme oikein ehdi siitä nauttia, niin sen voi kaivaa myöhemmin muistitikulta esiin ja alkaa keskittyä siihen? Paremmalla ajalla.
Tämähän on yhtä suuri harha kuin se, että jos et ehdi katsoa lempisarjaasi kolmeen kuukauteen, katsot sen myöhemmin digiboksilta. Jos ei sinulla ole viikossa yhtä tuntia aikaa lempisarjallesi, niin mistä sitä yhtäkkiä kymmenen tuntia ilmestyy?
Ajatellaan, että istut laiturilla kauniina kesäpäivänä. Etkö pysty uskomaan, että istut siinä laiturilla ja aurinko paistaa, ellet ota kuvaa varpaistasi? Luuletko, ettei kukaan muukaan usko, jos et laita sitä varvaskuvaa nettiin?
Minulla on kaveri, jota jostain syystä ällöttävät varpaat. Hän ei uskalla olla kesällä facebookissa, koska siellä on niin paljon varpaiden kuvia. Koomista, mutta totta. Siellä on todella paljon varpaiden kuvia.
Palaako tuo ihana kesäinen lämpö ja rentoutumisen tunne kuitenkaan mieleesi, kun talvipakkasella katsot kuvaa varpaistasi? Vai näetkö vain varpaat ja vähän järveä?
Huomasitko edes rentoutua, vai olitko niin huolissasi kaiken ikuistamisesta ja version 2.0 rakentamisesta, ettet ehtinyt? Kuvasta puuttuu grillin tuoksu ja lintujen laulu. Niitä ei saa takaisin, jos ei niistä muista nauttia heti.
Valokuvaamisessa ja muistojen tallentamisessahan ei sinänsä ole mitään pahaa. Mutta jos maailmaa katsoo pelkästään linssin läpi, niin jotakin jää näkemättä: Elämä 1.0.
VEERA NIEMINEN
