Yritän olla poliittisesti sen verran valveutunut, että seuraan muutamien mielestäni kiinnostavien eurovaaliehdokkaiden blogeja. Samalla ihailen heidän rohkeuttaan heittää omat poliittiset näkemyksensä yleisen mielipiteen raadeltaviksi.
Keskustelu on aina hyvästä. Vain silloin keskustelujen lukeminen kirvelee minun silmiäni, kun joku, jolla ei ole aavistustakaan jostain asiasta, on siitä ihan kauheasti jotain mieltä.
Keskustan ehdokas Martin Ylikännö harmitteli blogissaan sitä, miten matalan koulutustason töiden arvostus on niin alamaissa, että niin sanottujen tavallisten töiden tekijöitä on vaikea saada. Moni jää vapaaehtoisesti kotiin työttömyyspäivärahalla, jos omaa ”taiteen maisterin” koulutusta vastaavaa työtä ei heti löydy. ”Aivan kuin suomalaiset olisivat jokin herrakansa, jolla on varaa istua sossurahoilla keskikaljabaarissa sillä aikaa, kun mamut hoitavat likaiset työt”, hän kiteytti.
Yhtenä esimerkkinä Ylikännö käytti omaa sikatilaansa. Suomen kielen taitoisia työntekijöitä on vaikea saada. Työntekijöillä on vaikeuksia ymmärtää, että työehtosopimuksen mukaista palkkaa saadakseen on noudatettava työehtosopimuksen mukaisia työaikoja.
Blogitekstin saamassa palautteessa moni kansalainen oli kapitaalikirjaimin ja huutomerkein sitä mieltä, että ongelma ei ole siinä, että yhteiskunnan pitää elättää näitä omasta tahdostaan työttömiä. Ongelma on se, että yhteiskunnan pitää elättää maatalousyrittäjiä.
Ylikännön kaltaiset suurtilalliset riistävät yhteiskuntaa nostamalla jättimäisiä EU-tukia ja sen jälkeen vielä työntekijöitä maksamalla heille pelkkää minimipalkkaa. Kukaan ei huomannut esimerkiksi miettiä, mitä kotimainen ruoka kuluttajalle maksaisi, jos tuottajat eivät saisi maataloustukia.
Muutama kommentoija tuntui sentään tietävän, mistä ja mihin päin raha yhteiskunnassa virtaa, ja heillä oli joitain rakentavia näkemyksiä asioiden parantamiseksi, mutta he ymmärrettävästi väsyivät tämän keskustelun tuoksinassa melko pian.
Keskustelu vakuutti minut taas siitä, että ne, joilla on faktatietoa asioista, ovat maltillisesti jotain mieltä ja ehkä pystyvät tekemään rakentavia ehdotuksia. He, joilla ei ole hajuakaan, tarttuvat aidan sijaan aidanseipääseen ja alkavat huitoa sillä silmittömästi ympäriinsä.
EU on hedelmällinen maaperä vahvojen mielipiteiden kasvatukseen, koska siihen liittyy niin paljon kaikkea: euro, valtava byrokratia, maataloustuet, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, ja hei, Kreikka. Nythän on oivallinen aika vaikuttaa asioihin äänestämällä mutta toisaalta myös oivallinen aika olla kauheasti jotain mieltä ja sitten jättää äänestämättä.
EU:n lisäksi tiedän monta aihetta, josta saa aikaan mahtavan mielipiteiden ilotulituksen. Lempiaiheeni on hevosenliha. Saako hevosia ylipäätään tappaa, saati syödä? Miksi teurastamo maksaa hevosesta viisikymmentä senttiä kilolta, kun se kuitenkin maksaa lihatiskissä kolme kymppiä kilo? Teurastamo vetää tuhansia euroja välistä.
Olen kirjoittanut lukemattomiin aihetta käsitteleviin keskusteluihin vastauksen: ”Koko hevonen ei nykytietämyksen mukaan ole sisäfileetä”. Olen tajunnut, että se on kuin ampuisi kiinalaisen kahdeltatoista uudenvuoden yönä. Kyllä se pamahtaa, mutta kukaan ei kuule. Ketään ei kiinnosta, kun oma mielipide on muodostettu, koska tärkeintä on saada huutaa sitä maailmalle suureen ääneen.
Nämä hulluna huutajat toki värittävät julkisesti käydyt keskustelut sellaisiksi, että minäkin jaksan niitä lukea ja että joskus jopa provosoidun osallistumaan. Lehdistö kantaa kortensa kekoon irrottamalla lauseita asiayhteyksistä, jolloin maltillisetkin lausunnot saadaan näyttämään meuhkaamiselta. Meuhkaaminen synnyttää lisää meuhkaamista. Ohessa saattaa syntyä asiallistakin keskustelua.
Usein näissä julkisissa keskusteluissa kuitenkin tuntuu olevan tärkeintä löytää joku syyllinen, mieluiten henkilö, mutta yhteisökin käy, ja hyökätä sen kimppuun. Sitten kun sitä on nuijittu jonkin aikaa niin faktoilla kuin harhaluuloillakin, huokaistaan tyytyväisenä. Minäpä vähän uskalsin sanoa, miten asiat on.
Niinhän sinä teit. Unohditko kuitenkin sanoa, miten niiden asioiden sinun mielestäsi pitäisi olla ja miten sellaiseen entistä parempaan toimintamalliin voitaisiin päästä? Saatoit unohtaa.
VEERA NIEMINEN
