Musisointi ei luista, jos soittimeen tarttuu ani harvoin. Hyväksi kehittyminen vaatii aikaa ja itsekuria. Muusta elämästä soittoharrastajan ei kuitenkaan tarvitse luopua.
Metsäkylässä asuva Eero Ruhanen painaa trumpetin huulilleen joka päivä.
– Nyt olen pitänyt vähän lomaa, mutta yleensä on soitettava päivittäin vähintään tunti, ehkä puolitoista, jotta soittokunto pysyy yllä.
Nuorukainen käy soittotunnilla kerran viikossa ja orkesteritreeneissä yhtä usein. Muina päivinä on muistettava harjoitella kotona.
Vaativuuteen kannattaa varautua
Soittoharrastus ei suju silloin tällöin puuhastelemalla. On sitouduttava.
Ruhasen mukaan kaikki soittajat eivät kuitenkaan linnoittaudu tuntikausiksi musisoimaan. Sitoutumisen mitta on kiinni siitä, kuinka hyväksi tahtoo tulla.
– Jos haluaa kehittyä, on pystyttävä harjoittelemaan joka päivä. Ei ole varaa pitää pitkiä taukoja.
Trumpetisti huomauttaa, ettei soitto edes ole kovin mukavaa ruosteisin taidoin.
Hän kehottaa ottamaan sitovuuden huomioon ennen harrastuksen aloittamista mutta toisaalta rohkaisee kiinnostunutta ainakin kokeilemaan.
– Itsekuri tietysti myös kasvaa harjoittelun myötä, hän huomauttaa.
Trumpetisti uskoo, ettei ajan lohkaiseminen harrastukseen ole soiton ystäville ongelma.
Nuorukainen myöntää, että hänelle on soittotaipaleen mittaan valjennut yhä paremmin, mitä korkea rima edellyttää. Jalat alta lyövä yllätys harrastuksen sitovuus ei silti ole ollut. Ruhanen ei liioin tunne musikantteja, jotka olisivat aivan äimistyneet harrastuksen vaativuudesta.
Musiikki ja orkesteri motivoivat
Ruhanen on huomannut, että erityisesti ryhmäharjoittelu innostaa pysyttelemään tiukan harjoittelun kyydissä.
Porukka ruokkii soittohinkua. Joukossa viihtyy, ja vain toistenkin soittoa on kiva kuunnella. Ryhmässä saa usein myös enemmän aikaan kuin yksin.
Ruhaselle porukka ei kuitenkaan ole keino pysyä lestissä. Hän ei ajattele, että velvoite ryhmää kohtaan estää lintsaamisen.
– Se on väärä lähtökohta, vaikka tietenkin haluan osata osuuteni.
Myös musiikin kuuntelu motivoi soittamiseen:
– Tekee mieli soittaa itsekin hyvin.
Ruhanen ymmärtää, ettei motivaatio ilmesty taikaiskusta. Joskus on vain ryhdyttävä soittamaan, ja sen myötä innostus kasvaa.
Tietysti musiikin anti pitää soittohalun liekissään: harrastus paitsi suo soiton riemua myös kasvattaa.
– Tässä kehittää itseään. Soittaminen vaatii kärsivällisyyttä. Siitä on hyötyä muissakin tilanteissa.
Sisäinen polte musiikkiin on tullut Ruhaselle äidinmaidossa.
– Vanhemmat ja moni tuttava soittavat. Ehkä siksikin osaan arvostaa musiikkia.
Ruhanen on sitoutunut harrastukseensa aina opistotason päättökurssiin saakka. Todistus painuu kouraan tänä keväänä. Etappi ei kuitenkaan ollut alusta asti asetettu maali.
– Menin hetkessä. Toisaalta oli aika selvää, että jatkan soittoa.
Tutkinto ei ole Ruhaselle osaamisen todiste ja konkretisoija.
– Se on vain tutkinto. Ei se vaikuta soittoon. Soitto jatkuu joka tapauksessa kuin ennenkin.
Jatkoa siintääkin suunnitelmissa. Ruhanen on juuri hakenut Tampereen konservatorioon. Vaikka muitakin opiskelusuunnitelmia on, soittaminen on potentiaalinen uravaihtoehto.
Aikaa jää muullekin
Sitova harrastus ei ole merkinnyt Ruhaselle kaikesta muusta luopumista.
– Ennemminkin asia on päinvastoin. Olen päässyt matkustelemaan, leireille ja niin edelleen.
Ruhasen mielestä soitto ei ole haitannut koulunkäyntiä.
– En ole niin aktiivinen koululainen, että harrastus olisi päässyt asiaan vaikuttamaan, hän virnistää.
Hän arvelee, etteivät muutkaan soiton etusijalle panevat harrastajat koe koulunkäynnin kärsivän.
– Tosin opettaja voi olla toista mieltä.
– Mielestäni esimerkiksi urheilu vie enemmän aikaa kuin soitto, nuorukainen huomauttaa.
Perhe ja kaveritkaan eivät ole jääneet paitsioon.
– Pikemmin harrastus on ollut hyödyksi. Sen myötä olen saanut kavereita.
Lötkötelläkin ahkera harrastaja ehtii.
Soitto ei vaadi Ruhaselta valtaisaa aikataulutusta. Riittää, että harjoittelun muistaa ujuttaa päivän kulkuun.
Nuorukainen ei koe stressaantuvansa harrastuksestaan. Toki tutkinnot jännittävät, mutta elämää hallitsevaa painetta ei ole. Hän ei tunne muitakaan stressin syömiä soittajia, vaikka kunnianhimoja onkin.
– Ei harjoitella voi määräänsä enempää. Tiedostetaan, että harjoittelu on pitkä prosessi. Soitto on myös osattava erottaa muusta vapaa-ajasta. Eikä soittaminen kovin vakavaa ole. Tämä on hupia myös.
Esiintyäkin täytyy – tai saa
Harjoittelun päätteeksi soittajan on yleensä esiinnyttävä. Ruhanen toteaa, ettei konsertointi ole lavalla olosta nauttiville vain välttämätön pakko, johon on sitouduttava muun harrastamisen ohella.
– Toki jotkut kokevat, että konsertointi vain pitää hoitaa, ja on jännittäjiäkin. Mutta kyllä musiikkiin kuuluu se, että sitä myös esitetään.
Ruhaselle itselleen esiintyminen on peruskauraa, joskin isot konsertit ovat myös palkintoja.
– Tietysti haluan näyttää, mitä osaan, mutta eivät konsertit ole suuria merkkipaaluja uran varrella. Ne kuuluvat harrastukseen ihan yhtä lailla kuin harjoittelu.
Musiikkiopiston tämänkeväinen päätöskonsertti on Ruhaselle kiva perusesitys. Hetki on sikäli erityinen, että se on nuorukaisen opistouran päätös. Siihen on siis syytä satsata, vaikka perhoset eivät vatsaa väännäkään.
– Ei kannata mokata kovin pahasti, trumpetisti virnistää.
Länsi-Pirkanmaan Musiikkiopiston lukuvuoden päätöskonsertti 20. toukokuuta klo 19 Koulutuskeskus Valossa (Pallotie 5). Vapaa pääsy.
