Kotiseutukulttuuria uhkuva Räikän fröökynöiden jono sai jatkokseen uuden kasvon viime lauantaina. Tuore fröökynä Sirpa Heikkilä on nainen, joka tallensi kumppaneineen palan paikalliskulttuuria luomalla yli 200-vuotiaasta pirtistä kotimuseon.
Alussa oli pirtti ja ajatus. Ajatus siitä, että tuo perinteen helmi, Heikkilän vanha pirtti, on näytettävä muillekin kuin tilan väelle.
Ajatus muhi Sirpa Heikkilän, viime lauantaina Räikän fröökynäksi valitun naisen, mielessä.
Alku sijoittuu, tai oikeastaan alut sijoittuvat vuosikymmenten taa. Sirpa Heikkilä muutti miehensä sukutilalle Kuljuun 1970-luvun lopulla. 1990-luvulla miehestä tuli tilan isäntä.
Pirtistä ja ajatuksesta syntyi museo.
Heikkilä halusi jakaa asuintalon vieressä lepäävän pirtin yleisön kanssa, koska näki, kuinka tärkeää perinne on. Vaikka tila on Heikkilöiden, sen edustama historia ja perinne ovat paikallisille yhteisiä.
– Tämä on suomalaisuutta puhtaimmillaan.
Varastopirtistä museoksi
Museo ei kuitenkaan syntynyt ajatuksen nopeudella.
Reilut kymmenen vuotta sitten Heikkilän pariskunta ryhtyi siivoamaan pirtin ympäristöä ja pitkään varaston virkaa tehnyttä talovanhusta.
– Mieheni täti oli aiemmin kauniisti pyytänyt meitä siivoamaan vasta sitten, kun häntä ei enää ole.
Aprikoidessaan, mitä pirtille pitäisi tehdä, Heikkilät pyysivät neuvoa ensin museokeskus Vapriikista ja sitten Museovirastosta. Virasto kiinnostui ja myönsipä avustustakin.
– Oma urakkansa oli löytää ihminen, joka osaisi korjata vanhaa hirsirakennusta. Sellainen, Pekka Sivula, löytyi Kurusta.
Iso apu – niin henkinen kuin taloudellinen – siunaantui, kun pirtille perustettiin perinneyhdistys vuonna 2003.
Hirsiä vaihdettiin, katto korjattiin ja ikkunoita kunnostettiin. Vuodesta 2003 pirtti on ollut museona.
Museon luominen on ollut Heikkilöille antoisa ajanviete ja uutta tietoa tarjonnut oppimatka.
– Pirtin kanssa puuhastelu on vastapaino arjen kiireelle. Tunnelma, kun astuu ovesta sisään, on juuri se juttu.
Työtä mutta mielekästä sellaista
Vaikka työläin vaihe, pirtin muuttaminen museoksi, on jo takanapäin, riittää rakennuksen parissa touhua vieläkin.
On siivottava, laitettava pihaa ja seurattava, josko jotain uutta korjattavaa ilmaantuu.
– Kesäaikana on viikoittaista puuhailua. Syksyllä ja talvella käyn pari kertaa kuussa sisällä pirtissä.
Museolla ei ole tiettyjä aukioloaikoja, vaan vierailusta voi aina sopia Heikkilöiden kanssa.
Lisäksi lukuisat tapahtumat tietävät hihojen kääräisemistä. On joulun iltapäiväehtoita, taideleirejä, kinkereitä, yhteislaulutilaisuuksia, kotiseuturetkiä ja perinnekukkavaihtoa.
Tapahtumien yhteydessä Heikkilän on lähinnä huolehdittava, että paikat ovat kunnossa. Myös emännöinti kuuluu asiaan. Muista järjestelyistä, kuten aikatauluttamisesta, tiedottamisesta ja esiintyjien värväämisestä, vastaava perinneyhdistys keventää pariskunnan työlastia.
Vaikka museopuuha haukkaa aikaa, se on Heikkilälle puhtaasti mielekästä. Harrastus on Ylöjärven kaupungin ruokapalvelupäällikkönä ahertavan naisen mielestä hyvin sovitettavissa työelämään.
– En ole koskaan kokenut, että pirtti olisi painolasti.
Heikkilästä olisi ollut noloa jättää pirtti mätänemään sijoilleen.
– Kun pirtti on ollut paikalla yli 200 vuotta, en halua, että se kovin helposti romahtaisi. Haluaisin, että se kestäisi meidän aikamme. En osaa sanoa, mitä esimerkiksi tyttäreni myöhemmin ajattelee, mutta kyllä meidän jälkeemme täytyy yrittää hakea jokin taho huolehtimaan pirtistä – niin suuri merkitys sillä on tälle alueelle.
Touhukas perinnenainen
Tuoreelle fröökynälle perinne on iso asia.
– Ajattelen, että on sitä ennenkin eletty, hän hymyilee.
Naisen mielestä perinne luo turvallisuutta sekä suhteita toisiin ihmisiin.
– On kiva huomata, että kaikilla on ainakin vähän kiinnostusta vanhaan, hän tuumaa.
Fröökynää kiinnostavat tietysti vanhat rakennukset. Samoin ruoka ja astiat sykähdyttävät.
– Pidän käsitöistä. Kun en itse osaa tehdä käsitöitä, arvostan niitä hirveästi.
Touhukkaaseen naiseen uppoaakin kaikki konkreettinen, jonka parissa voi puuhailla. Pelkkä mielikuvissa vellominen ei riitä.
– En ehkä saisi tyydytystä pelkästä lukemisesta tai kuvien katselemisesta.
Perinnekirjoja fröökynällä toki on, mutta niistäkin hän poimii asioita, vaikkapa reseptejä, todelliseen käyttöön.
Ruokapalvelupäällikön työssä hän ei voi juuri hyödyntää perinneasioita suoranaisesti. Ruokaideologiassa perinneruoan lähtökohdat kuitenkin näkyvät.
– Yksinkertainen voi olla loisteliasta kuten gourmet’kin.
Kotiseutukulttuuri on toki muutakin kuin perinnettä. Se elää myös tässä päivässä. Tämän näkee Heikkiläkin, mutta hän itse löytää omimman tonttinsa menneistä ajoista. Hänessä elää pieni nostalgikko.
Räikän fröökynän kunnianimi annetaan kulttuuripersoonalle, joka on edistänyt ylöjärveläistä kulttuuria ja henkistä kasvua. Heikkilä haluaakin lukeutua nimenomaan kulttuurin tekijäkaartiin, ei vain vastaanottavaan yleisöön.
– Tekijänä voin jakaa iloa toisillekin.
Jalat Ylöjärven kamaralla
Kotiseutu on fröökynälle rakas.
Nainen on asunut ikänsä Ylöjärvellä: lapsuuden ja nuoruuden keskusta-alueella, aviovuodet Kuljussa.
– Koen itseni ehkä eniten kuljulaiseksi. Meille onkin sanottu, että olemme Kuljun alkuasukkaita, vaikka minuthan on oikeastaan vain naitu sinne, hän nauraa.
Heikkilälle oli arvokas juttu, kun hän parikymmentä vuotta sitten pääsi kotikaupunkinsa leipiin työskenneltyään pitkään Tampereella.
Vaikka naisen vanhemmat eivät ole alkujaan ylöjärveläisiä, fröökynä itse on kasvattanut juurensa syvälle puutarhakaupungin multaan.
Kiinnostus maatalouteen tosin iti Parkanon maaperällä, josta Heikkilän vanhemmat muuttivat Ylöjärvelle.
– Olen aina viihtynyt Ylöjärvellä. Kuljusta on löytynyt minun kotini, enkä haikaile minnekään suuntaan.
– Kotiseudulla on suuri merkitys koko elämään. Se tekee turvallisen olon.
Nainen uskoo, että Ylöjärvi pärjää vastakin itsenäisenä.
– Toivoisin, että se pysyisi puutarhakaupunkina ja ettei siitä tulisi mikään kivikylä.
Maalaisperinnettä fröökynöiden jonoon
Tuore fröökynä antaa suuren arvon kunnianimitykselleen.
– Ehkä juuri fröökynän nimeämisen kaltainen toiminta on perinnettä ja kulttuuria parhaimmillaan. Koen, että se on sitä, mitä Ylöjärvi-Seuran pitääkin edustaa.
Tuleva fröökynäkausi tietää naiselle ennen kaikkea elämää pirtillä.
– Toivon, että ylöjärveläiset, jotka eivät ole vielä käyneet pirtillä, tulisivat käymään. Ehkä voisin kutsua järjestöjäkin kylään.
Fröökynöiden rivi on mitä moninaisin. Kulttuuriin on kurkistettu kantilta jos toiselta. Heikkilä astuu jonon jatkoksi nimenomaan perinteen ja maalaiskulttuurin edustajana. Hän myös korostaa naisen roolia maalaiskulttuurissa.
Ja mikä touhuajalle luontevinta, hän tahtoo jäädä fröökynöiden historianlehdille puuhakkaana naisena.
Kommentointi on suljettu.