Milja Kaunisto onnistuu esikoisromaaninsa Synnintekijä jälkeen ylittämään puhtaalla suorituksella kirjailijoiden hyvin tunteman kuolemanlaakson eli toisen kirjan synnytystuskat kuin tottunut kilparatsastaja pykälällä nostetut esteradan puomit.
Jos esikoisessa oli viitteitä kirjoittajan oivallisesta juonenkuljetuksesta, toinen raadollista historiaa tihkuva romaani panee monin verroin paremmaksi. Tarinan loppua kohti huipennuksia ja juonenkäänteitä sykähtelee kiihtyvällä tahdilla kuin kajahtelevia symbaaleja.
Kauniston uunituore Kalmantanssi (Gummerus 2014) ei kuvia, kirkkoa eikä pappeja kumartele. Piispa Olavi Maununpoika siittää ensin kohelluksissaan lapsen Turun pääporvarin Jacob Fresen vaimolle makaaberisti kirkon alttarilla.
… Ja sitten matka jatkuukin Ranskan Sorbonneen kuulustelemaan, ei enempää eikä vähempää kuin itseään Orleansin neitsyttä Jeanne D’Arcia noituudesta.
Kirjoittaja sisäistää keskiajan
Milja Kaunisto (s. 1976) yhdistää romaaninsa henkilöt keskiajan historiallisen kehykseen ilman, että faktojen vyörytys tuntuisi päälle liimatulta, mikä osoittaa historian ymmärtämistä ja ennen kaikkea sisäistämistä.
Kirjailija kiittää viimeisillä sivuilla vilpittömästi ranskalaista naapuriaan, historioitsija Pierre Redoulya, joka pudotti Kauniston postilaatikkoon eräänä aamuna tummenneen ja hapertuneen opuksen nimeltä Histoire de Jeanne D’Arc (ensimmäinen painos vuodelta 1868).
Myös Dr. Patrice Lucas saa kirjoittajalta kukat Orleansin neitsyen mystisen taustan avaamisesta. Lukija jätetään arvuuttelemaan, mitä tarkoittaa Lucasille osoitettu lause: ”Laajan historiatuntemuksenne lisäksi pelastitte myös henkeni.”
Sukupuolikeskustelu innoittaa
Kaunisto jatkaa myös toisessa romaanissaan arvoituksellisesti Synnintekijässä naiseksi paljastuvan miehen Miracle de Servi’eresin tematiikkaa – mutta toisinpäin. Ehkä tämä on jokin sisäsyntyinen heijastuma ajassa vellovaan sukupuolikeskusteluun.
Esikoisteoksen henkilöistä aatelissuvun kukkea tytär Beatrix, joka koskemattomana levitti reitensä villisian lailla käyttäytyneelle englantilaiselle, jatkaa toisessa osassa värikästä naisen vaellustaan.
Nyt kuljetaan hiukset ajeltuina ja mieheksi pukeutuneena Walesin hallitsijan perintöprinssin rakastajattareksi portinvartijan taloon. Tällä reissulla saadaan muutakin kuin kotikylän kuisketta: ”Kun solttu palaa matkoiltaan, hän vaimonsa seinään viskaa, niin takapuolta kopeloi ja antaa tälle piiskaa. Piiskaa, piiskaa.”
Kolmatta historiasarjan osaa varten on jo ladattuna odotuksia. Mitä tapahtuu kirkon alttarilla alkunsa saaneelle Olavi Maununpojan jälkeläiselle, ja mihin päätyy Beatrixin tie?
Pysäyttää ja ajatteluttaa
Kalmantanssissa Olavi Maununpoika pistäytyy Siansorkan ravintolareissullaan paiseruton riivaaman Pariisin Viattomien hautausmaalla, josta vanhukset ja lapset pihistelivät kalmiston luuhuoneesta pääkalloja ja reisiluita polttoaineeksi kamiinoihinsa.
Olen aina tiennyt, että naiset ovat lähempänä elämän keskipistettä kuin miehet. Milja Kaunisto kirjoittaa suorat sanat niille, jotka eivät ymmärrä elämän ikuista lakia.
Oi te järkiolennot, ikinuoruuteen kaipaavaiset. Tässä runon poljennot, jotka päättävät elonne maiset. Kalmantanssiin kutsutaan Teistä jokainen vuorollansa. Askeleita oppimaan, miehet, naiset, koko kansa…
Kaikessa raadollisuudessaan nämä kuvaukset koskettelevat elämän syviä rajapintoja. Silloin Kalmantanssi kouraisee suoraan ihon alle ja se pysäyttää ihmisen ajattelemaan. Tämä on kirjailijalta kelpo ja kiitettävä teko.
Taiturimaista pyörittämistä
Lorainen neito, joka hetken päästä osoittautuu Orleansin neitsyeksi, Jeanne D’Ardiksi, ujutetaan kirjaan, kun patamustaksi piruksi osoittautuva piispa Cauchon määrää Olavi Maununpojan kuulustelemaan inkvisiittorin ottein hampaisiin asti aseistettujen vartijoiden keskelle ketjuihin kytkettyä neitoa.
Ranskan kansallissankarin ja katolisen kirkon pyhimyksen Jeanne D’Arcin elämä muuttui historiatietojen mukaan 13-vuotiaana, kun hän alkoi kuulla ääniä, joissa Pyhä Katariina, Pyhä Margareta ja arkkienkeli Mikael pyysivät häntä vapauttamaan Ranskan, joka oli satavuotisessa sodassa joutunut englantilaisten miehittämäksi.
Kaunisto kierrättää naisen vaistoillaan mukaan isoa soppaa pääkokin elkein hämmentävän hallitsijan Jolanda Aragonin, joka vilauttaa kaiken huipuksi niin ison setelitukon inkvisiittoripiispan kouraan, että tämä poltattaa Jeanne D’Arcin sijaan roviolla salaa toisen naisen – kadulta pelastetun porton.
Kuvauksen mestari
Eikä Olavi Maununpoika olisi itsensä, jos ei vetäisi nuppiansa turvoksiin paloviinasta silloin, kun ahdistus pakottaa tai laukeaa. Siitin vie miestä kuin kuoriämpäriä!
Maaorja Poudelin kyydissä ensimmäisen pullon jälkeen Olavi hohottaa: ”Oi kauniit silosääret! Vie niiden pehmeät ääret takapuoleen valkeaan. Villavaista vakoaa ei ajeltu ole totisest’! Humalapäissäni kun tyrin, mä tuohon vakoon pyrin. Suloääneksi luulen, lampaan määkivän kun kuulen. Erratum humanum est!”
Kirjailija pystyy halutessaan vaikka mihin. Kelpo kriivarit, jo vainaat, Pentti Saarikoski ja Jorma Ojaharju lukevat pilven reunalla hymynkare suupielessä Milja Kauniston kuvausta:
Heräsin seuraavan kerran Sorbonnen kollegion dormitorion edessä näkymättömien kivenhakkaajien lohkoessa päätäni sisäpuolelta hakuilla ja taltoilla. Avasin suuni ja työnsin ulos paksun, janoisen kieleni, sillä tunsin poskeni alla virtaavan veden. Koetin saada nestettä sisääni, ja kun aukaisin särkevät silmäni huomasin, että ohikulkeva hurtta oli juuri kussut päälleni. Kun makasin siinä hiljalleen jäätyvässä lammikossa, oli ihminen inhottava, mutta perimmäinen sianluonto minua lähempänä kuin koskaan.
Kolmas osa kiinnostaa
Kalmantanssi lisää lukijan odotuksia kolmanteen osaan. Niin paljon sujuvammin teksti jo soljuu, juonenkäänteet huipentuvat ja monet kliseiset ilmaukset ovat karisseet rattailta. Mutta vieläkin siellä täällä pulpahtelevia arkityylisiä ilmauksia on kytättävä tarkalla sihdillä ja silmällä.
Myös ronski seksuaalisuuden kuvaus on herkkä aihe, jota ei kannata ryöstöviljellä; innostus lipsahtaa äkkiä pornon puolelle. Eiköhän ahkera lukija ole saanut jo tarpeeksi Riitta Uosukaisen Liehuvassa liekinvarressa taannoin jo lanseeraamia kuvauksia, joissa elämä oli pelkkää lotinaa, reittä ja revaa.
Historiallisen romaanin kontekstiin toivoisin vähän laajempia näkemyksiä esimerkiksi Jeanne D’Arcista, jota koskeva kokonaisuus liittyy satavuotiseen sotaan.
Oppineen Olavi Maununpojan soisi pohtivan silloin tällöin, kun lihan himot hetkeksi hellittävät, keskiajan Eurooppaa vähän laajemmassa perspektiivissä.
Itse asiassa satavuotinen sota loi varhaisinta pohjaa eurooppalaiselle identiteetille, josta me nykyisin ammennamme elämisen eliksiiriä vaihtelevalla menestyksellä.
Milja Kaunisto on näyttänyt kirjailijan kyntensä, joten antaa palaa!
JORMA MARTTALA
