Pinsiöläinen Jari Antila ei suostu uskomaan, että taidetta pitäisi tehdä aina perinteisten sääntöjen mukaan. Hän luottaa taidemuotoja ja materiaaleja yhdistelevään otteeseensa – ja palavaan haluunsa jatkaa taiteen tiellä.
Pakkotaiteilija.
Tuolla sanalla Jari Antila kuvastaa itseään, taiteilijaluonnetta, jolla on palava halu jatkaa vielä vuosikymmenten työskentelynkin jälkeen.
– Pakottava tarve, joka mielessä myllää, on saatava sieltä ulos.
Mies on tehnyt taidetta koko ikänsä, mutta toden teolla hän upotti siihen kätensä parikymmentä vuotta sitten. Päätoimisena taiteilijana hän on toiminut kymmenisen vuotta.
– Sen, olenko ammattitaiteilija, päättää yleisö, mutta ammatiltani olen kyllä taiteilija, mies virnistää vaatimattomasti.
Toki toisinaan tulee ajanjaksoja, jolloin luovuuden lähde ehtyy hetkeksi.
– Silloin pitää mennä vaikka romukauppoihin tai metsään, jotta ajatusmaailma menisi taas siihen, että taidetta tulee helpolla. Taiteen on tultava selkäytimestä.
Etenkin kaikenkarvaiset ylimääräiset askareet syövät luovuutta.
– Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän taiteilijalla saisi olla jotain ulkopuolista.
Mies tuumii, että luovuudelle tekisi hyvää, jos taiteilija istuskelisi toisinaan vaikka kapakassa toisten taiteilijoiden kanssa. Ideat lentäisivät ja jalostuisivat.
– Mutta Pinsiössä ei ole yhtään kapakkaa, hän harmittelee naurahtaen.
Suvantohetkistä huolimatta Antilan luovuus kipunoi yhä. Pakkotaiteilijan luonto puskee pintaan.
– Mielen ylivilkkaus ajaa hyvin pitkälle. En osaa olla paikoillani.
Taiteessa ei ole oikeaa tai väärää
On turhaa yrittää sulloa Jari Antilaa selvärajaiseen taiteen lokeroon.
Hän ei ole vain maalari tai veistäjä. Hän on molempia. Hän yhdistää teoksissaan taulun ja veistoksen piirteitä.
– Tämä on lähtenyt siitä, että taiteeni on hyvin pitkälle ollut rakentelevaa. Maalauksellisuus tuli siten, että aloin värjätä rakennelmiani.
Toki mies on tehnyt puhtaita veistoksiakin. Mutta veistoksiinkin tuppaa tulemaan väkisin väriyhdistelmiä. Kankaallekin mies on joutunut pensselöimään opintojensa aikana. Hän ei ole kuitenkaan kokenut kangasta omaksi jutukseen.
– Sitä ei pysty rakentelemaan.
Pinsiöläisen materiaaleja ovat puu ja metalli. Miehellä oli pitkään tapana valita yhteen teokseen vain jompaakumpaa, mutta noin vuosi sitten hän ryhtyi tekemään myös materiaalit yhdistäviä teoksia.
Antila uskoo, että taiteessa ei ole oikeaa tai väärää. Lokeroihin ei tarvitse asettua, vaan eri taiteen muotoja voi yhdistää rohkeasti.
Vaikka yhdistely ei ole miellyttänyt kaikkia kriitikoita, Antila ei ole halunnut luopua siitä. Sisäistä paloakaan silkkojen maalausten tai veistosten tekoon hänellä ei ole.
– En halua olla mikään muu kuin olen. Itseään ei saa pettää. Teen sitä, mikä parhaalta tuntuu, ja minun on tavallaan pakko ammentaa sieltä.
Mies myöntää, että uran alkuaikoina hänen oli vaikeaa luottaa valitsemaansa polkuun kyseenalaistavien kommenttien paineessa. Vuosien mittaan usko valintaan on vankistunut.
Yhdistelevässä otteessa miestä kiinnostaa sen monipuolisuus. Vaiheesta toiseen etenevä työskentely ei ole yksitoikkoista.
– Varmaan kyse on siitä, että olen aika huono tekemään pitkää ja pikkutarkkaa juttua. Minun pitää saada asiat nopeasti alkuun.
Innon juuret enon pajalla
Puu- ja metallitaiteen teko on jämeräotteista työtä.
Antila työstää puuta veistämällä ja polttamalla. Metallia hän pakottaa ja leikkaa sekä värjää maalein tai lämpökäsittelyin.
Hommasta ei tulisi mitään ilman kunnollista verstasta ja metallipajaa sekä puu- ja metallityön perustaitoja.
Toisaalta abstraktia ekspressionismia noudatteleva taiteilija tarvitsee aivan samoja luovia kykyjä kuin perinteinen maalarikin.
– Ensimmäiseksi taiteilijan on löydettävä oma tyylisuuntansa. Minulla innoittajia ovat olleet Kimmo Pyykkö ja Reidar Särestöniemi, taiteilija näkee.
Antilan taidot ovat karttuneet niin arjen keskellä kuin koulunpenkilläkin.
– Enoni oli kyläseppä. Viiden vanhasta olen oleskellut pajalla. Olen kasvanut tällaiseen maailmaan.
– Taidekoulu oli syventävä. Se opetti ajattelemaan taiteilijana, Pirkkalan taidekoulussa, Kuusamon kansanopiston valu- ja kuvanveisto-opetuksessa sekä lukuisilla työväenopiston kursseilla oppia saanut sanoo.
Nyttemmin opiskelu on hiipunut.
– Pitäisi kyllä käydä kursseilla edelleen. Kouluttautumista ei saisi ikinä lopettaa. Aina voi oppia lisää.
Väri puhaltaa työhön herkkyyttä
Monessa Antilan työssä huomion kaappaa muodon lisäksi hehkuva väri.
– Kyllä kuvio ja idea ovat minulle ensisijaisia. Väri tulee sitten. Se antaa työlle herkkyyden, taiteilija pohtii.
Värit kielivät tunteista, joita taiteilijalla on ollut työn tekemisen aikana.
– Ilmennän väreillä sitä, mitä kulloisellakin hetkellä haluan antaa tulla mielestäni, Antila miettii ja vertaa kuvataiteilijaa kirjailijaan, jonka työhön olotilat niin ikään heijastuvat.
Paraikaa Kauppakeskus Elossa esillä olevaa Antilan näyttelyä hallitsevat kellan sävyt. Miehellä oli viime vuonna keltainen kausi.
– Kai se kuvastaa tämän hetken elämäntilannettani. Keltainen on kaikista positiivisin ja iloisin väri.
Keltaisen avulla mies uskoo tartuttavansa iloa myös muihin ihmisiin.
– On minulla ollut hyvin tummiakin tauluja. Silloin on ollut synkkiä ajanjaksoja. Jos mieli on maassa, väri jää helposti pois.
Keltaisten töiden seassa katseen vangitsee yksi iso punainen lintutaulu.
– Sitä tehdessäni löysin ensimmäistä kertaa Ferrarin punaisen. Olen pitkään etsinyt täydellistä syvää punaista. Karmiininpunainenhan väri oikealta nimeltään on, mutta kansa tuntee sen tuolla nimityksellä.
Sen lisäksi, että punainen on näyttelyssä katseen vangitseva väriläiskä, se myös tukee keltaisen teemaa. Teos syntyi samojen hyvien fiilisten aikaan kuin keltaisetkin työt.
– Pitäähän rakkauden värin olla mukana!
Jari Antilan teoksia Ylöjärven taideyhdistyksen taidekäytävällä Kauppakeskus Elossa ainakin maaliskuun puoliväliin asti.
