Tuomas Kyrön suosittuihin kirjoihin perustuva Mielensäpahoittaja ja poika sai ensi-iltansa pari viikkoa sitten Tampereen Työväen Teatterissa. Seija Holman dramatisoima ja Marika Vapaavuoren ohjaama näytelmä vanhan miehen elämää perkaavista pohdinnoista hurmaa näyttämöllä Esko Roineen hahmossa.
Mistä on happamat papparaiset tehty?
Tietysti suorista housuista, tohveleista, ruutupaidasta ja karvareuhkasta.
Ja, kun sen reuhkan vetää päähänsä juuri Esko Roine, niin vastustamaton näytelmähän siitä syntyy.
Mielensäpahoittaja ja poika -näytelmä jysäyttää, niin kuin olisi juurilleen löytänyt.
Tunne on sama, kun avaa synnyinkotinsa oven ja muuttuu lapseksi jälleen. Tuttu ja turvallinen ympäristö ja vanhemmat ovella vastassa: sen parempaa hetkeä ei olekaan.
Lavastaja Oskari Löytösen rakentama rintamamiestalo rappusineen ja keittiönurkkauksineen vie monen muunkin katsojan ajatukset omille kotikonnuille.
Vanhan, jääräpäisen miehen pohdiskelut hurmaavat tuttuudellaan. Luutuneita ajatuksia ei voi silti sitoa mihinkään tiettyyn sukupolveen, meissä kaikissa asuu jonkinlainen lajittelija ja lokeroija.
Hersyvän humorististen aiheiden lisäksi näytelmä puhuu kirpeästi vanhusten erakoitumisesta, yksinäisyydestä ja luopumisesta. Ja muhevasti maalaisjärjellä.
Tuttu kuin karjalanpaisti
Tuomas Kyrön kolumneihin ja teoksiin Mielensäpahoittaja, Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike sekä Miniä perustuva näytelmä on tuttu kuin karjalanpaisti ja lämmin kuin juuri uunista otettu ruisleipä.
Marika Vapaavuoren ohjauksessa Kyrön tarkkanäköinen havainnointi muuttuu suomalaisen miehen arkkityypin ylistykseksi.
Mielensäpahoittaja on kahdeksankymppinen, yksin asuva mies, jonka emäntä on hoitokodissa, ainut ystävä haudassa ja poika yli 300 kilometrin päässä.
Aika kypsyy pihalla puuhastelusta, ruuanlaitosta ja television tuijottamisesta.
Jurnuttajan päivän voi pilata miniän lähettämä ystävänpäiväkortti. Mikä ystävä se appiukko on? Elämän kohokohtia sen sijaan ovat naapurin kehuma soppa, Jaakko Teppo ja hanurimusiikki.
Sitä helpommat päivät, mitä huonommin näkee, mutta ajokortin vieminen on loukkaus. Tukkeumat johtuvat mielensäpahoittamisesta ja siitä johtuvasta vaikenemisesta, joten valitusten hautausmaaksi ei kannata ryhtyä. Mieheltä löytyy mielipide joka asiaan, ja urheilusta löytyvät nasevat vertaukset.
Sodan käynyt äijä ei ymmärrä nykykiirettä. ”Oikea kiire oli Kannaksella vuonna 44!”
Poika piristää monologia
Karvareuhka istuu Esko Roineen päähän luontevasti. Roine on kuin luotu happamaan rooliin valuttamaan suupieliä alaspäin. Purevasta puheesta huolimatta, ruutupaidan alla sykkii lämmin sydän, senkin Roine osoittaa taitavasti.
Seija Holma on synnyttänyt monologin piristykseksi pojan (Aimo Räsänen).
Räsänen on yksi meistä. Poika, joka ajaa yli 300 kilometriä tarkastamaan isän voinnin. Poika, joka kiehauttaa keiton. Poika, jota painaa huoli, kun ei ole riittävän lähellä.
Isän ja pojan kohtaamisiin kaipasin enemmän kontrastia. Ohjauksellisesti tapaamisissa oli leppoisaa hötkyilemättömyyttä, mutta pojan kohdalla ajoittain myös hienoista tyhjäkäyntiä.
Karjalanpaistin tavoin, tarinakin murakoituu, kun sitä hauduttelee.
Näytelmän loppu on hieno. Vanhan juurakon tunteenpurkaus nostaa taatusti vedet paksunahkaisemmankin silmäkulmiin.
Mutta, kuten Marika Vapaavuori osuvasti käsiohjelmassa toteaa: me nauramme sille, minkä tunnistamme.
Tarinan parasta antia on, että se muistuttaa meitä, miten tärkeitä ja rakkaita vanhempamme ovatkaan. Ne jäärätkin.
