Ylöjärveläinen Viljo Sallinen julkaisi esikoiskirjansa Risto Ruunan Sotaretket joulukuussa. Teos kertoo jatkosodan tapahtumista suomenhevosruuna Riston näkökulmasta, joka palveli jatkosodassa kenttätykistörykmentin kärkihevosena.
Jos kirjan näkökulma on epätavallinen, niin 80-vuotias Sallinen itsekään ei ole ihan tyypillinen esikoiskirjailija. Miltä tuntuu julkaista ensimmäinen kirja tässä iässä?
– Määrätynlainen tyytyväisyys, että saa jotakin valmiiksi tässä elämässä, Sallinen naurahtaa.
Hän on ollut eläkkeellä jo parikymmentä vuotta ja teki monivivahteisen työuran metsä- ja kaivostyöntekijästä insinööriksi. Sallista on aina kiinnostanut Suomen ja maailman historia, ja eläkkeellä on muiden harrastusten ohessa ollut aikaa kirjoittaa.
– Kirjoitusprojekti eteni parinkymmenen vuoden ajan sykäyksittäin, hän kertoo.
Välillä tekstiä syntyi tiiviissä tahdissa, mutta kirjoittamisen loppuvaiheessa oli lähes neljän vuoden tauko.
Isän ja veteraanien kertomuksia
Sallinen syntyi Kuusjärvellä Itä-Suomessa. Jatkosodan syttyessä ja hänen isänsä lähtiessä rintamalle Sallinen oli 2,5 vuotias.
– Kun olin pikkupoika, miehet olivat sodassa. Vanhat ukot, naiset ja nuoret pojat hoitelivat taloutta.
Perhe oli lopulta onnekas: sodan päättyessä tykinlaukaisijana toiminut isä palasi kotiin. Sallinen oli tuolloin kuusivuotias. Sallinen sanoo, että hänen ikäluokkansa on ”jollain lailla sodan vahingoittamien vaikuttamia”.
– Kaikki aikuiset miehet olivat asetakki päällä silloin varhaislapsuudessa. Aikuisia miehiä ei nähnyt kuin lomilla.
Idea kirjaan lähtikin sotatarinoista, jotka tulivat Salliselle jo lapsuudessa tutuiksi hänen isänsä ja muiden veteraanien kertomuksia kuunnellessa.
– Ensimmäisenä kun taloon tuli aikuinen mies, kysyttiin: ”Missä päin olit rintamalla?”, hän muistaa ja kertoo, että Itä-Suomessa miehet purkivat sotakokemuksiaan avoimesti.
Sota vaati hevosvoimia
Sallinen sanoo, että jatkosotaa ei olisi pystytty käymään ilman hevosia. Suomen autokanta oli vielä pieni ja armeija tarvitsi käyttöönsä tuhansia hevosia.
– Veteraaneja, lottia ja suomenhevosia saamme kiittää siitä, että voimme täällä torailla edelleen sekä olla tyytyväisiä ja tyytymättömiä tähän yhteiskuntaan.
Kirja onkin kunnianosoitus sodassa palvelleille suomenhevosille, joiden työpanos helposti unohtuu.
– Jalkaväki meni edellä ja tykistö oli tukija. Hevoset vetivät tykkejä. Hevosia oli 6–12 tykkien koosta riippuen. Ei ollut traktoreita tai tykinvetovaunuja. Saksalainen tykistö oli pääasiassa hevosten varassa.
Jatkosodassa menetettiin noin 21 000 Suomen joukoissa palvellutta hevosta.
Rintamalla ruunia ja tammoja
Risto Ruuna on fiktiivinen länsisuomalainen hevonen, ja se palvelee itäsuomalaisessa kenttätykistörykmentissä.
– Kirjan henkilöt puhuvat Pohjois-Karjalan ja Savon murretta.
Riston esikuvana ovat tuhannet Länsi-Suomesta sotaan viedyt hevoset. Sallinen kertoo, että joukko-osastojen hevoset kerättiin sieltä, mistä niiden miehetkin. Näiden lisäksi kerättiin täydennyshevosia, jollainen Ristokin on. Sodassa käytettiin ainoastaan ruunia ja tammoja.
– Risto Ruunakin kertoo, miten huonosti hän tykkää oriista, kun ne jaksavat loputtomiin tapella. Ja hämmästelee miten kiinnostuneita tammat ovat niistä, Sallinen naurahtaa.
Riston ajurilla on esikuva Sallisen isän joukko-osastossa. Noin 80 prosenttia kirjan tarinoista pohjautuukin hänen isänsä ja muiden sotaveteraanien kertomuksiin. Useilla kirjan henkilöhahmoilla on esikuva todellisessa elämässä.
Sallinen sanoo, että Risto ja hänen ajurinsa ovat kirjan sankarit, mutta lisää:
– Tosiasiassa Itä-Suomessa ei ole sankareita. Ainoat sankarit ovat hautuumaalla.
Kirjasta löytyy myös huumoria.
– Ainahan sotilaat leukailivat toisilleen. Eihän sitä pirukaan olisi kestänyt sellaista elämää ellei olisi ollut aina toinen vähän hampaissa.
Risto Ruuna sodassa
– Tämä kirja kertoo ensinnäkin Riston matkasta Karjalaan. Hevonen kerkiää olemaan Salpa-aseman rakennustöissä. Ristoa ei kotiuteta välillä. Salpa-asema rakennettiin torjumaan naapuria, jos se lähtee uudelleen ryykimään tännepäin.
– Keväällä 1941 tarvittiin tykkienvetohevosia ja todettiin, että Risto on vahva hevonen. Hän sai ajajakseen vähemmistön edustajan. Haluan samalla tuoda Suomen pienet vähemmistöt tähän tarinaan. Hehän osallistuivat täysin sotaan, eivätkä olleet yhtään huonompia kuin kantasuomalaisetkaan.
– Risto toimi ajurinsa kanssa kärkiratsuna uudelta rajalta aina Syvärille saakka. Se, pääsikö Risto Ruuna palaamaan rintamalta kotiin jääköön vielä salaisuudeksi ja kirjan lukijalle selvitettäväksi.
