Taiteilijuus ei ole ollut runolegenda Kirsi Kunnakselle jotain mahtipontiseksi maalailtua eikä liioin kliseistä luomisen tuskaa. Se on ollut työ ja sydämen asia. Ja teesien tie: lapsen kielikehitystä puolustavien puheidensa rinnalle hän nostaa nyt huolensa netin signaalikielestä.
Jo 90. ikävuoden kynnykselle ehtineellä Kirsi Kunnaksella on takanaan pitkä taiteilijan elämä. Hänestä itsestään taipaleen tarkastelu tästä näkökulmasta tuntuu kuitenkin vieraalta.
– Kirjoittaminen on työtä, ei taiteilijaelämää. Olen halunnut viljellä kieltä ja pitää huolta sen merkityksestä.
Nainen katsoo elämänsä pikemmin tapahtumien ketjuksi: yksi elon jakso on johtanut toiseen.
Toki Kunnas näkee tiensä taiteellisen leiman: hän toteaa kirjallisen työn olleen elämänsä päällimmäisiä asioita. Toisaalta sydän on vienyt hänet moneen muuhunkin sarkaan, kuten rakennetun ympäristön suojeluun, sananvapauden puolustamiseen ja maanviljelyyn entisessä kodissaan Ylöjärvellä.
– Tämä on ollut tarpeellista, jotten ole uppoutunut vain kirjoitettuun maailmaan.
Nainen kuvaileekin elämäänsä vaihtelevaksi ja rikkaaksi.
– Se on ollut myös täyteläistä – ei mitään turistielämää.
Taiteilijuus on luonto, josta Kunnas ei koskaan jää henkisesti eläkkeelle, vaikka ikä onkin syönyt tuotteliaisuutta.
– Pystyisin ehkä vielä kirjoittamaan runoja, mutta ne eivät kenties olisi yhtä hyviä kuin ennen. Niistä puuttuisi luovan hehkun kipinä. Räjähdysaine on vähän vanhentunutta, konkari nauraa.
Taiteilijaminä syntyi luonnostaan
Kuvataiteilijavanhemmista ja Kunnaksen omista kuvataideopinnoista huolimatta tytölle ei suinkaan ollut varhain selvää, että hänestä tulee taiteilija.
– Ei lapsuudessa tiedä, mikä on taiteilija, akateemikko sanoo ja lisää, ettei nuorenakaan visioinut itselleen suurta taiteilijaelämää.
Juuret ja elinympäristö kuitenkin loivat taiteilijan tiestä luonnollisen polun nuorelle naiselle. Tosin tuo polku kääntyi kuvallisesta kirjalliseksi.
– Ihminen rupeaa tekemään sitä, minkä hän tuntee osaavansa. Kirjoittaminen tuntui luontevalta, ja olin ollut siitä kiinnostunut jo nuorena.
Kirjoittamisen löydyttyäkään hän ei pystyttänyt mieleensä kuvia suuresta runoilijasta vaan alkoi askel kerrallaan freelancerina.
Ulkopuolisille taiteilijuus näyttäytyy usein jonain kaukaisena, jopa mystisenä. Ammattiryhmän todellisuudessa eläneelle Kunnakselle taiteilijaksi identifioituminen ei kuitenkaan ole ollut glooriaa hehkuva juttu.
– Kun kirjoitan, olen kirjoittaja.
Tietysti työ istutti hänet taiteen edustajaksi, ja kunnianhimoakin oli.
– Kyllähän taiteilijaksi identifioituu, mutta ei sitä ole helppoa selittää.
Yhden selvän piirteen taiteilijaidentiteettinsä synnyssä Kunnas näkee: hänestä kasvoi sodanjälkeinen 1950-lukulainen, jonka tehtävä oli katsoa maailmaa uudella tavalla ja luoda uusi ihmisyys sekä propagandakielen tilalle uusi kieli.
Jotta taiteilijaksi voi ylipäätään kasvaa, on kirjailijakonkarin mielestä oltava sitkeä ja omapäinen, niin luovuuden kuin toimeentulon kannalta.
– Täytyy löytää oma äänensä ja pysyä siinä, olla rehellinen.
Ensi kuoppien jälkeen hyvä tie
Tuota sitkeyttä Kunnakselta vaadittiin uran alkumetreillä. Kustantamot eivät tarttuneet naisen ensimmäiseen runokokoelmatarjokkaaseen parilla ensi kerralla.
– Sen verran sitä on hullu päästään, että uskoo voivansa oppia kirjoittamaan hyvin, nainen virnistää tarmokkuudelleen.
Mutta kun uran pää oli löytynyt, jäi kuoppainen tie taa. Luomisen tuska ei kirvellyt, sillä naisella riitti vaihtelevia tapahtumia vuoroin käännös-, kustannus-, ja kirjoitustöissä, opiskeluissa ja keuhkotaudin potemisessa parantolassa.
– Kolmen vuoden välein sain päähäni, että kirjoitan. Silloin oli jo kerääntynyt sisäistä painetta.
Epävarma elantokaan ei vaivannut, sillä hän oli varautunut siihen.
Myötätuulta uraan loi into keksiä itse jotain uutta ja uniikkia.
– Onko se sitten suuruudenhulluutta, mutta taiteilijan työ on kutsumustyö. Aina jonkun täytyy keksiä uudet viivat.
Kielikehityksen ja hyvän runon tähyäjä
Taiteessaan Kunnas on aina pyrkinyt hyvään runouteen. Se syntyy hänen mielestään monikerroksisuudesta.
– Tässä on maaginen säteily; on kuin kuumat kädet parantajalla.
Tärkeä tavoite, modernin runokielen luominen, juonsi juurensa paitsi sodanjälkeisen muuttuneen maailman kulttuurisista tarpeista, myös kielen maagisesta säteilystä.
– Kielestä löytää ilon. Kirjoittaminen on muutakin kuin kirjoittamista. Se on ajattelemista!
Taiteellisten päämääriensä rinnalla Kunnaksella on ollut missio: hän on alati muistuttanut, kuinka tärkeää aikuisen on tukea lapsen kielellistä ja ajattelullista kehitystä. Runot, nimenomaan ääneen luettuina, ovat oiva työkalu.
– Ne kehittävät muistia, luovat kontaktia, lisäävät alitajuntaan kieltä sekä antavat muodon tajun ja käsityksen rytmiikasta ja kielen estetiikasta.
Nainen toteaa viestin menneen läpi, mutta nyt hänellä on uusi missio: nuoret ja nettivimpainten lyhyt salamakieli. Koska aivot kehittyvät 25. ikävuoteen saakka, on niitä tärkeää aktivoida juuri nuorena monipuoliseen kielenkäyttöön ja ajatteluun, jotta maailma ja tajunta voisivat avartua.
– En kiellä koneita ja yhteyksien pitoa, mutta ne eivät saa olla ainoat, kielinainen naulaa teesinsä.
Kirsi Kunnas täyttää 90 vuotta 14. joulukuuta. Kuun 12. päivä museokeskus Vapriikissa Tampereella vietettiin juhlamatineaa. Kertaalleen juhlittiin jo marraskuussa Helsingin Savoy-teatterissa.
