Kuuntelin alkuvuodesta parin työkaverini jutustelua. Toinen työkaverini kertoi olleensa polttamatta tupakkaa nyt kuukauden, röökiä kun oli ilman tupakkalakkoja kiskonut yli kymmenen vuotta. ”Lopettaminen onnistui nikotiinipurkan avulla. Vieroitusoireita ei ole tullut, eikä röökiä ole tehnyt suuremmin mieli. Olo on nyt hyvä ja hengitys kulkee paremmin”.
Toinen työkaverini kertoi olleensa ilman alkoholituotteita kolme kuukautta. ”Yöuneni ovat parantuneet, jaksan enemmän, ei väsytä, kotonakin menee paremmin ja rahaa säästyy”.
Ajattelin, että onpa siinä onnellisen oloisia kavereita. Siispä minäkin päätin tehdä jotakin ratkaisevaa: lopetin liikunnan. Ennen tein lähes päivittäin jotain kehoa rasittavaa liikuntaa. Enää en tekisi. Mietin, että nyt jää enemmän aikaa johonkin muuhun. Ei tarvi enää miettiä, mitä syö ja koska syö. Ei enää aikataulutettua iltaohjelmaa. Ja nuo vihonviimeiset liikuntamuodot: venyttely, lämmittely ja jumppa – huh, miten vihasinkaan niitä. Ajattelin, että voisin antaa kävelysauvatkin työkaverilleni. Vein ne kuitenkin silmieni edestä pois varastoon.
Lopetuspäätös kesti lopulta kuusi viikkoa. Kolmen tai neljän viikon päästä huomasin, että, mitä vähemmän liikuin, sitä vähemmän jaksoin. Pitkän liikuntataukoni jälkeen jopa ajatus portaiden noususta töissä saattoi tuntua ankealta ja vaivalloiselta. Myös mihinkään ylimääräiseen ei enää huvittanut ryhtyä.
Aiemmin säännöllisesti harrastettu liikuntani auttoi myös sietämään stressiä. Nyt istuin illat sohvalla ja joutavanpäiväisten tv-ohjelmien katsominen poltti jo päreitäni. Yksi merkki siitä, että liikunta oli jäänyt arjessani liian vähälle, oli juurikin ärtyisyyden ja ahdistuneisuuden lisääntyminen. Lenkillä kun päähäni pukkasi jatkuvasti jos jonkinmoisia ideoita ja tekstiaiheita.
Painoani en uskaltanut punnita tuon kuuden viikon aikana kertaakaan. Aloin myös nukkumaan katkonaisesti. Vähäinen liikunta ja unihäiriöt olivat selvästi yhteydessä toisiinsa, kun taas säännöllinen liikunta edisti unensaantia ja syvää unta.
Liikkumattomuuteni ei siis tuonutkaan mitään ”hiphei ja hurraa”- fiiliksiä. Nostin kädet pystyyn ja myönsin liikunnan lopettamisen virheeksi. Liikunnan hyödyt huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun lopettaa liikkumisen tai siitä joutuu pitämään pitempää taukoa.
Jotain tuo kuuden viikon jakso kuitenkin itselleni opetti. Vaikka liikunta tuo paljon hyvää oloa ja tulee varmasti kuulumaan elämääni aina, niin koen, että olen vihdoin oppinut löytämään itselleni sopivan tavan liikkua ja harrastaa: siten kuin hyvältä tuntuu. En tahdo enää asettaa tavoitteita sille, montako hikitreeniä viikossa teen vaan teen niin monta kun huvittaa ja jaksan.