Minulla oli taannoin sellainen kaunis kokemus, jossa sain jakaa hyvin henkilökohtaisia ajatuksiani joukolle ihmisiä ilman minkäänlaista pelkoa tuomitsemisesta.
Jäin miettimään, mistä tuo kokemus tuli, koska osaa näistä ihmisistä en edes tunne kovin hyvin. Mikä sai minut avaamaan suuni ja puhumaan ilman minkäänlaista häpeää tai pelkoa? Vastaus lienee hyväksyvä läsnäolon tila. Sellainen tila, jossa kaikki vain ovat, juuri siinä hetkessä. Myös kaikki asiat vain ovat, sellaisina kuin ne siinä hetkessä ovat, eikä kenelläkään ole tarvetta tuomita eikä lokeroida mitään eikä ketään, ennustaa tulevaa tai velloa menneissä.
Se on hieno tila. Paitsi, että se on turvallinen, se on myös keskustelulle todella hedelmällinen. Toisen tuomitseminen, ihan vain kevyestikin, johtaa siihen, että toinen ei välttämättä halua tuoda ajatuksiaan ilmi. Ja jos hän tuokin ajatuksensa ilmi, niiden tuomitseminen ja kyseenalaistaminen tappaa sen oikean, syvän keskustelun.
Jos sinulla on hirveä kiire päästä sanomaan, että minun mielestäni tuo on väärin ja en ymmärrä, miten voit ajatella noin, et koskaan oikeasti näe toisen puolta asiasta. Vaikka toinen kertoisi, et siltikään kuule, koska sinä et enää katso sitä asiaa uteliaana ja avoimena, vaan pääsi miettii argumentteja, joilla voisit ”voittaa” tuon toisen.
Turvallinen tila keskustelulle on sellainen, jossa kukaan ei ole toista huonompi. Se ei todellakaan tarkoita sitä, että ollaan kaikista asioista samaa mieltä. Se vain tarkoittaa sitä, että voidaan katsoa sitä toisen näkemystä, ja hyväksyä se, että hän ajattelee noin. Hyväksyä sekin, että emme koskaan tule näkemään asiaa samalla tavalla.
Kuuntelin Roope Salmisen podcastia Kolme käännekohtaa, jossa Arman Alizad kertoi Arman ja viimeinen riskiretki – ohjelman tekemisestä. Hän kertoi haastatelleensa retkillään palkkamurhaajaa. Hän oli jututtanut myös miestä, joka oli heittänyt happoa vaimonsa ja tyttölapsensa päälle aiheuttaen näille elinikäiset vammat. Siinäpä hieman haastetta hyväksyvään läsnäolon tilaan keskustelussa…
En tarkoita, että kaikki, mitä toinen tekee, pitäisi vain hyväksyä runsaan empatian saattelemana. Mutta joskus voi olla todella silmiä avaavaa ihan oikeasti kuunnella, mitä toisella on sanottavanaan. Ehkä sen jälkeen ymmärrät hänen kantansa täysin, ymmärrät sen vähän paremmin tai et ymmärrä lainkaan. Sillä ei ole lopulta väliä, vaan sillä, että pystymme kohtaamaan toisemme edes hetken ilman jatkuvaa vertailua, arvottamista ja vastakkainasettelua.
Jaa miten? En minä tiedä. Kaikki ehkä alkaa sen myöntämisestä, että minä olen kesken. Oman erinomaisuuden hylkäämisestä. Halusta oppia toiselta ihmiseltä. Ennakkoluulottomuudesta.
Ennakkoluuloista puheen ollen. Olen pitänyt Roope Salmista valtakunnan typerimpänä pellenä. Nyt pidän häntä parhaana podcasthaastattelijana, mitä koskaan olen kuunnellut. Piti vain kuunnella.