Kouraan painuva lomautuslappu olisi monelle isku vasten kasvoja, mutta ylöjärveläistaustaiselle Pekka Karille se oli avain uuteen. Tai tavallaan vanhaan. Siihen, mitä mies sisimmältään oli aina ollut. Ja siihen, mitä hän oli jo pikkupoikana halunnut tehdä. Kirjoittaa, olla luova, näytellä.
Viitisen vuotta sitten metallialalla hiljeni. Ylöjärvellä lapsuutensa ja osan aikuisuuttaan viettänyt Pekka Kari lomautettiin, ja yhtäkkiä miehellä oli paljon aikaa.
Tyhjyyden keskellä jostain kumpusi ajatus, että jotain on jäänyt tekemättä. Mies muisti, kuinka oli kymmenvuotiaana naputellut äitinsä työpaikalla kirjoituskoneita ja ajatellut tekevänsä kirjan. Eihän siitä silloin ollut mitään tullut, mutta nyt kipinä kirjoittaa sai uudestaan hehkun.
Mies tarttui kynään ja paperiin. Teksti ei kuitenkaan ottanut rullatakseen. Kari painui kirjastoon lukemaan kirjoitusoppaita, mutta kun vieläkin tökki, hän hakeutui improvisaatiokurssille teatteriin. Lopulta tie vei vuoden koulutukseen Suomen Teatteriopistoon.
– Kirjoittaminen aukesi.
Sisällä pohtijan sielu
Mies heittäytyi kynän ja lavan kyytiin. Lyhyessä ajassa on syntynyt neljä kirjaa, ja mies on ollut myös näyttelemisprojekteissa, kuten mainoksissa ja turkulaisen Musikaalimaakarit ry:n musikaalissa.
Metallialan pätkätyöt ovat antaneet turvaa, mutta ensimmäisestä kirjoitushetkestä lähtien Karilla on ollut vankka ajatus alkaa tehdä vain luovaa työtä.
Tuo tie ei ole helpoin. Silti se veti miestä niin kiivaasti, ettei epävarmuus vetänyt pidempää kortta.
– Minulla oli vain valtava halu tehdä. Taide on terapeuttista. Teatteriopettajani sanoi, että se on puhdistautumista. Se on jotain omakohtaista, mies selittää uuden työsarkansa lumoa.
Alan vaikeus toki ylsi Karinkin mieleen.
– Ajattelin, ettei minusta ole tällaiseen. Mutta tuosta ajatuksesta on vain päästävä yli.
Epäröinnistä yli auttoivat rohkaisevat kirjoitusoppaat.
– Uskoin myös vakaasti ajatukseen ”työ kantaa”. Mutta työtä on kanssa tehtävä.
Ei voi sanoa, että metallimiehen kuoren alta olisi syntynyt uusi sielunmaisema. Se oli ollut siellä jo entuudestaan mutta jäänyt peittoon. Metallityö ei ollut miehen kutsumus.
– Tiesin sen tietyllä tapaa väliaikaiseksi, mutta jostain on leipää revittävä.
Kirjoittaminen ja näytteleminen vapauttivat pohdiskelevan, luovan ja rauhallisen mutta hulvattomankin minän.
– Meissä kaikissa asuu aika monta puolta.
Noihin puoliin mies pääsee heittäytymään teksteissään ja lavalla.
Kun metalliaikoina kukaan ei tuntunut kuuntelevan, nyt mies voi antaa sisimpänsä pulputa.
Pohtijalta pohdittavaksi
Kynäniekaksi ryhtynyt kirjoittaa novelleja ja runoja.
– En valinnut niitä; ne valitsivat minut.
Mies nimittäin alkoi ensin tehdä romaania mutta huomasi kynästään syntyvän lyhyitä juttuja. Hän tajusi, että novellit ja runot ovat hänen heiniään.
– Ehkä joskus teen romaaninkin, hän kuitenkin tuumaa, vaikka pitääkin novelleja ja runoja pääjuttuinaan.
Nämä tiiviit ja toisaalta aukkoiset eli tulkinnalle paljon tilaa jättävät lajit sopivat Karin pohdiskelevalle luonteelle.
– Haluan, että ihmiset funtsivat. Meillä jokaisella on oma totuutemme, hän toteaa lukijoiden tulkinnoille suopeana.
– Meissä kaikissa on myös jotain samaa, mies lisää ja selittää, että vaikka merkitys jäisi hämäräksi, runo tai novelli voi upota sydämeen.
Runo ja novelli ovat kuitenkin myynnin ja yleisön tavoittamisen kannalta riskilajeja. Vaan Kari ei antanut sen olla este – siitäkään huolimatta, että hän pyrkii tienaamaan työllä leipänsä.
– Jos sekoitetaan taide kaupallisuuteen, taiteesta häviää vähintään puolet.
Mies myös luottaa siihen, että hyvä taide myy.
– Ja taiteen kanssahan on oltava vähän heikoilla jäillä. Täytyy ottaa haaste.
Lisäksi hän käsittää, että ominta tietään on seurattava, jotta voi onnistua.
– Jos on rumpali ja menee lavalle kitaristina, kyllä se näkyy.
Tekstiä kaikesta kiinnostavasta
Kari ei ole yhden tai parin aiheen kynämies. Hänen teemansa ulottuvat elämän laidasta laitaan.
– Taide tulee elämästä, hän selittää.
Selityksenä on myös jälleen pohdiskelijan sielunmaisema: kiinnostus kaikkeen.
– Ja kaikki oikeastaan liittyy kaikkeen, siihen, miten olemme kasvaneet tällaiseksi ihmisinfrastruktuuriksi luonnon keskelle.
Mitä mies sitten saa kaikesta pohdinnastaan? Hän vastaa osoittamalla runoaan. ”Minä ajattelen / en siksi että olen / vaan koska elämä on laittanut minut ajattelemaan.”
Lava laventaa luovuutta
Näytteleminen auttoi miehen kirjoittajan tielle, mutta se on myös säilynyt kynäilyn rinnalla, koska se antaa luovuuteen lisäulottuvuutta.
– Näytteleminen on psykofyysinen kokonaisuus, kirjoittaminen vain psyykkinen. Tietyllä tavalla luova prosessi on niissä ihan sama, mutta on näytteleminen silti eri maailma kuin kirjoittaminen. Siinä saa olla joku muu – saa sitä toki olla kirjoissakin mutta lavalla sitä saa olla oikeasti.
Näyttelemisessä miestä kiehtovat myös suoruus ja kontakti.
– Aitous, jota ei tosielämästä välttämättä löydä, varsinkaan sieltä metallipajalta. Siinä on jotain maagista, kun jokainen antaa itsestään ulospäin kaiken.
Työteliäänä eteenpäin
Minänsä vapauttanut sai sielunmaisemansa myös muille läpi: kustannussopimuksia irtosi tamperelaiselta Mediapinnalta.
– Lähetin ensimmäisen käsikirjoitukseni ainakin viiteen paikkaan. Yhdestä vastattiin yllättävän nopeasti.
Viimeisen puolentoista vuoden aikana Kari on keskittänyt voimansa luovaan työhönsä. Hänen kaksi runo- ja kaksi novellikokoelmaansa ovat ilmestyneet tiiviissä tahdissa.
Vaikka tulot eivät taivaita hivo ja kaikki työkeikat on otettava vastaan sekä yhteiskunnan tukeenkin turvattava, Kari luottaa yhä työnteon kantavuuteen. Hän aikoo jatkaa kirjoittamista.
– Jos meinaa tätä työtä tehdä, eihän auta kuin tehdä. Taiteilijan elämä on epämukavuusrajalla elämistä, mutta se on elämää.
