Suomalaisten suhde metsiin on aina ollut monivivahteinen ja monipuolinen. Ihminen on toiminnallaan vaikuttanut eri tavoin ympäristöönsä – metsiin – mutta ei kuitenkaan ole voinut elää niistä irrallisena ja unohtaa metsien hyvinvointia. Metsien taloudellisesta, ajoittain jopa kiivastakin polemiikkia aiheuttaneesta hyödyntämisestä huolimatta niiden hoito ja järkiperäinen käyttö ovat kuuluneet suomalaiseen metsäpolitiikkaan.
Perinteisessä agraariyhteiskunnassakaan ihmisen suhde metsään ei ollut yksiselitteinen tai yhtenäinen, vaan metsistä, niiden arvosta ja hyödyntämisestä oli olemassa useita erilaisia käsityksiä. Erot metsien käytössä olivat alueellisia ja paikallisia, ja usein nämä erot olivat varsin suuria. Yleisesti ottaen varhaisteollinen toiminta perustui kuitenkin kaikkialla Suomessa hyvin huomattavalta osin puuhun.
Suomessa metsät olivat pitkään, aina isoonjakoon saakka useimmiten yhteisomistuksessa. Omistajia olivat yleensä kylät ja jakokunnat. Toisaalta lähtökohtana metsänomistukselle oli aktiivinen omistajuus: maan omistaminen oli sidottu maan käyttöön sekä oikeuksien aktiiviseen puolustamiseen.
Perinteisessä maatalousyhteiskunnassa ihmisten suhde metsään oli hyvin käytännöllinen, läheinen, moniulotteinen ja erottelukykyinen. Metsä oli luonteva ja keskeinen osa ihmisen arkea: Se oli arkinen, tuttu ympäristö liikkua ja olla. Maaseudun asukas myös tunsi luonnon hyvin ja osasi siksi hyödyntää sitä monipuolisesti. Toisaalta tässä oli kyse ihmisen perustarpeisiin liittyvästä riippuvuussuhteesta; toisaalta oli otettava huomioon siihen sisältyvät uhat ja pelot.
Ajanjaksoa 1800-luvun puolivälistä aina 1900-luvun puoliväliin leimasi kolme huomattavaa ja keskeistä taustamuuttujaa, joilla oli merkittävästi vaikutusta myös ihmisten arkiseen elämään. Ensinnäkin liikenneolot paranivat jopa radikaalisti: rautateitä ja kanavaverkostoa rakennettiin, uittoväyliä kunnostettiin, autoistuminen oli alkamassa. Toisaalta metsäteollisuus kehittyi ja kasvoi suurteollisuudeksi: taustalla olivat sahateollisuuden voimakas kehitys sekä uusien teollisuudenalojen – paperi- ja vaneriteollisuuden – synty sekä niiden nopea laajentuminen. Teollisuuden kehitys lisäsi ihmisten työllistymismahdollisuuksia ja loi sitä kautta hyvinvointia. Kolmas selvä ja huomattava muutos tapahtui metsänomistajakunnassa: yksityismetsänomistajien määrä moninkertaistui. Taustalla vaikuttivat asutustoiminta, torpparivapautus ja tilanjaot.
Käytännössä nämä muutokset tarkoittivat sitä, että kaupallinen metsätalous levittäytyi kaikkialle maahan ja samalla entistä suurempi osa kansasta tuli sen vaikutuspiiriin. Silti, vaikka yhteiskunta teollistui ja kaupungistui, oli se edelleen agraarivaltainen. Perinteistä maatalousyhteiskuntaa piti yllä juurikin kaupallistuva metsätalous, joka tarjosi kantorahatuloja ja työtä sadoille tuhansille suomalaisille.
Metsien merkitys maatalousyhteiskunnalle on helposti ymmärrettävissä. Metsätyöt olivat luonteva osa maaseutuyhteisön vuotuisrytmiä, ne paransivat tilattoman väen elinoloja ja edesauttoivat pientilavaltaisen maatalouden pysymistä elinvoimaisena aina toisen maailmansodan jälkeiseen asutustoimintaan asti. Tyypillistä oli kuitenkin se, että kaupallisen metsätalouden laajetessa väheni metsien kotitarvekäyttö vastaavasti vähä vähältä. Metsä pysyi silti merkittävänä osana luontoistaloutta, erityisesti metsiä hyödynnettiin rakentamisessa, lämmityksessä, karjanpidossa ja marjastuksessa. Oman tarinansa muodostaa se, kuinka nälkä- ja sotavuosien aikana metsien avulla kansa ja kansakunta pystyi selviämään vaikeimpien aikojen yli.
Sotien jälkeiset jälleenrakennusvuodet ja edelleen 1960-luvulla kiihtynyt yhteiskunnan rakennemuutos muuttivat huomattavasti metsänkäyttötapoja Suomessa. Sodan aiheuttamat tuhot oli saatava korjattua, mikä edellytti yhteiskunnallisen toiminnan tehostamista kaikilla sen sektoreilla. Myös metsätalouden tuottavuus oli saatava kasvuun. Sotien jälkeen toteutettiin laaja maareformi, mikä edellytti myös metsänhoitotietämyksen aktiivista levittämistä rivikansalaisten keskuuteen. Ajan henkeen tyypillisesti 1950-luvulla pyrittiin metsänhoidosta tekemään koko kansan asia. Aktiivinen valistustyö ja mahdollisuus kasvaviin metsätuloihin saivat monet metsää omistavat sisäistämään rationalisoidun metsänhoidon ja metsätalouden perusopit.
Seuraavalla vuosikymmenellä metsätaloussektori siirtyi yhä suurisuuntaisempiin kasvuohjelmiin. Keskeisenä tekijänä tässä kehityksessä olivat uudet metsätyökoneet. Samaan aikaan Suomi teollistui yleisemminkin yhä nopeammalla tahdilla ja toisaalla muuttoliike maalta kaupunkeihin voimistui. Elintason nousu ja metsätalouden kehitys nostivat esille metsien taloudellisia merkityksiä, mutta toisaalta kehitys oli aiheuttamassa vastareaktion. Samaan aikaan rakennemuutoksen läpikäyneessä yhteiskunnassa metsien merkitys alkoi muuttua ja niitä alettiin arvioida uusin perustein.
Yhä laajemmat kansanjoukot etsivät koskematonta luontoa ja siitä virkistystä. Näin kehittyi vähitellen pohjaa arvoristiriidalle, joka 1960-luvulta lähtien alkoi konkretisoitua erilaisina ympäristökonflikteina. Metsien taloudellinen arvo ja merkitys pysyivät silti monille suomalaisille tärkeinä 2000-luvulle asti, mutta samanaikaisesti metsätalouden ja metsänhoidon periaatteita ryhdyttiin kyseenalaistamaan yhä voimakkaammin. Voi todeta, että paradoksaalisesti tehostettu metsätalous loi Suomeen vaurautta, jota ilman yhteiskunnan kehitys olisi jäänyt toteutumatta sellaisena kuin se toteutui; samalla metsätalouden oikeutuksen kyseenalaistavat näkökulmat olisivat jääneet huomattavasti suppeampien kansanosien tietoisuuteen.
HEIKKI ROIKO-JOKELA
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen dosentti ja yliopistotutkija
