Innostus on ihanaa. Se, kun löydät jonkun uuden harrastuksen tai asian, hankit uuden lemmikin tai laitteen, aloitat opiskelun. Kaikki, mikä aiheeseen edes löyhästi liittyy, on hurmaavaa ja jaksaa kiehtoa sinua aamusta iltaan. Google jauhaa ja tuijotat aiheeseen liittyviä YouTube-videoita silmämuna kovana.
Sitten sinun tekee mieli kertoa kaikille, ihan kaikille, siitä uudesta asiasta. Sinusta tulee niinsanottu pain in the ass, eli kipu kanssaeläjän takapuolessa. Julistaja.
Otan esimerkiksi hevosen kipu- ja stressi-ilmeet. Nämä ovat nyt muotia. Sanomattakin lienee selvää, etteivät hevoset tiedä tätä, eivätkä ne ilmeet ole viimeisen kolmen vuoden aikana niiden naamaan ilmestyneet. Mutta nyt näitä opiskellaan kursseilla ja verkkokursseilla. Kuvista lasketaan juonteita silmän ja sieraimen yläpuolella ja opetellaan tunnistamaan, milloin hevosella on paha mieli.
Tämä on todella kiehtova aihepiiri ja itsekin olen oppinut uusia asioita hevosten elekielestä viime vuosina. Ihan totta. En vähättele asian tärkeyttä.
Jostain kuitenkin versoo se käsitys, että kun näitä ei ole aiemmin tieteellisesti tutkittu, eikä niistä ole piirretty havainnollisia kaavioita, niin kukaan ei ole aiemmin osannut tulkita onko hevonen kipeä tai stressaantunut. Lisäksi on olemassa illuusio, että kun minä itse opin tämän eilen niin kukaan muukaan ei ole voinut tietää sitä sen kauemmin.
Pääsääntöisesti pidetään sitten ihan hyvänä ideana mennä kahden vuoden hevoskokemuksen ja yhden kipuilmewebinaarin jälkeen neuvomaan viisikymmentä vuotta alalla olleelle ihmiselle vähän asioita. Hän kun joutuu viettämään hevosten kanssa päivittäin niin paljon aikaa, ettei ehdi kursseille, niin mistä hän olisi voinut kipuilmeet oppia tunistamaan?
Minä olen joskus innostuksissani, milloin mistäkin aiheesta, ollut tällainen hermopora muille. Lisäksi olen katsonut myötähäpeästä huokaillen vierestä, kun käytännössä eilen ensimmäisen laulutuntinsa ottanut ihminen neuvoo huipputenorille hengitystekniikoita. (Vertauskuva sallittaneen, koska en halua, että ketään tunnistetaan. Oikeasti en tunne musiikkiihmisiä.)
Lisäksi minulle on myös totta kai tultu innoissan opettamaan asioita, joita olen pitänyt itsestäänselvyytenä kymmenvuotiaasta asti. Näihin tekee usein mieli reagoida juoksemalla karkuun tai hästägillä #enkysynytsulta.
Yritän kuitenkin ajatella, että innostus on ihana asia. Ja että jos en olisi itse saanut pölistä muille niitä asioita, joista olen aikojen saatossa ollut innostunut, niin olisin luultavasti pakahtunut.
Tässä kuitenkin ehdotus sinulle, nimimerkki ”Intoa pirskahteleva”. Jos haluat jutella aiheesta, kysy, tietääkö toinen siitä jotain, ja mitä ajatuksia hänellä on aiheesta. Niitä luentoja kun tosiaan on saatavilla netissäkin.