Palava tarve jakaa lapsuudessa kertyneet sota-ajan kokemukset ja tiedot pani kurulaisen Veli Salinin kirjoittamaan. Halu näyttää ja käyttää kyvyt on puolestaan usuttanut heiluttamaan pensseliä sekä kutittelemaan sävel- ja sanoitussuonta.
Eläke avasi kurulaisen Veli Salinin kulttuurihanat. Kun aikaa liikeni, kynä, pensseli ja sävelet alkoivat liitää entistä vilkkaammin.
Salin oli viehättynyt historiasta ja sen myötä muutenkin kulttuurista jo nuoruudessaan.
Työvuosinaan opettajana Salin touhusi yhdessä jos toisessa kulttuuripuuhassa: järjesti näyttelyitä, perusti koulumuseon Kuruun sekä kirjoitteli lauluja, lehtijuttuja ja paikallishistoriaa.
Mutta mistä virtaa, mistä palo työstäkin käyvään ahertamiseen eläkepäivinä, jolloin luvan kanssa saisi lekotella tai ainakin höllätä?
– Kyllä kai se jonkinlainen näytön paikka on, mies toteaa.
Virtaa ja paloa mieheen kipinöi tietysti myös kiinnostus. Siihen, mikä kiinnostaa, viitsii tarttua.
Monen sortin kulttuurimies
Vaan mikä kuori Salinista juuri kulttuurin monitoimimiehen?
Kyse on jälleen kiinnostuksesta. Kulttuuripuuhat ovat kurulaismiehelle luontainen nautinnon lähde. Myös miehen taidot tuuppivat touhuamaan.
– Ilmeisesti minulla on lahja, joka on putkahtanut aivoihin. Se täytyy sylkäistä ulos, koska muutenhan sitä vain potkisi tuolla kiviä joutessaan.
Työn lopputuloskin kiehtoo Salinia.
– Näkee, mitä näillä käsillä ja tällä päällä pystyy tuottamaan.
Varsinkin kirjoittamisessa Salinia kutkuttavat tiedonjano, uteliaisuus entisajan elämää kohtaan, kokemukset sekä voimakas mielikuvitus.
– Tämä on pään tuotantoa.
Mikä sitten pani Salinin tekemään kulttuuria itse sen sijaan, että hän olisi tyytynyt vain vastaanottamaan sitä? Vastauksia ovat halu kokeilla monenlaista, rohkeus astua kulttuurin tekijöiden alueelle ja lopulta kokemukset onnistumisesta.
– Ei kai kulttuurin tekeminen ole vain joidenkuiden yksinoikeus.
Entäs sitten se monitoimisuus? Mies ei ole valinnut vain yhtä taidealaa leipälajikseen, koska taitoa ja halua kerran on moneen. Jos kuitenkin iskisi pakko valita jokin, se olisi kirjoittaminen. Sen tarpeisiin miehen pääkopassa on eniten materiaalia.
Luovasti tietoa tekstiksi
Salin havaitsi kirjalliset lahjansa, kun koulussa alkoi ainekirjoitus, ja palaute rohkaisi.
Tietokoneen hankkiminen oli piste i:n päälle.
– Siitä alkoi kirjailijan urani.
Mies on kirjoittanut avustajana juttuja lukuisiin lehtiin. Kirjailijan taival alkoi, kun omakotiyhdistys tilasi häneltä historiallisen tietokirjan ja julkaisi sen. Opuksia putkahteli lisää, ja niille Salin etsi kustantajan itse.
Sitten pirahti puhelin. Eräästä kustantamosta tarjottiin hänelle sopimusta.
– Olihan se ihmeellistä, kun ollessani kaupassa minulle soitettiin. Se oli palkinto kirjoittamiselleni.
Salinilta on julkaistu 11 tietokirjaa, ja kaksi on vielä tuloillaan.
Kaunokirjallisuuden puolelle tietokirjailija ei ole oikeastaan astunut.
– Olisin valmis tekemään kaunokirjallisen tuotteen, mutta se on niin vaarallinen alue julkaisun kannalta…, mies pyörittelee.
Dekkaria hän tosin alkoikin naputella viime kesänä, mutta näyttöpäätetyöskentelyn väsyttämät silmät keskeyttivät työn heti alkuunsa.
Mutta on tietokirjoittaminenkin luovaa puuhaa. Salin on vieläpä hyödyntänyt teoksissaan tieto- ja kaunokirjallisuuden rajamailla häilyvää otetta.
– Lauseitten ja ilmaisun rakentelu vaatii luovuutta. Kun vihollinen lähestyy, ei voi vain kirjoittaa, että ammutaan, pum, pum. Pitää keksiä ilmaisu. Tiedon lisäksi tarvitaan näkemystä. Asiat on nähtävä kuin elävin silmin.
Kädessä pysyy sivellinkin
Maalaaminen on kynäniekalle kirjoittamisen vastapaino. Se tuo vaihtelua, toisen ilmaisun maailman.
– Huomaa, että pystyy sotahistorian rinnalle löytämään jotain kaunista visuaalista näkemystä. Sama käsi, joka näppäilee sodan julmuuksia, pystyy pienellä siveltimellä kuvaamaan kaunista luontoa.
Toistasataa taulua tehnyttä miestä kiehtoo pensselöinnissä erityisesti tuloksen näkeminen.
– Sen, minkä olen nähnyt luonnossa kauniina, näen myös omassa taulussani.
Miehen mieleen on painunut eritoten Karjalan-reissun pohjalta syntynyt taulusarja.
– Se maailma kaukaisuudessa on siirtynyt tauluihin.
Musiikki tuo elämään lempeyttä
Tekstejä Salin ei ole juuri tehnyt pöytälaatikkoon. Valtaosa tauluista ei liioin ole jäänyt nurkkiin pyörimään vaan on päätynyt uusiin käsiin. Musiikkia mies sen sijaan on kirjoitellut omaksi huvikseen, laatikon pohjalle.
Sekin tosin on päässyt toisinaan esiin esimerkiksi kuoron esittämänä.
Parisenkymmentä laulua tehnyt mies kuvaa musiikkiaan yhtäältä slaavilaisen haikeaksi ja toisaalta svengaavaksi. Samoja ominaisuuksia hän arvostaa musiikissa ylipäätäänkin.
– Venäläiseen lauluun Metsän kehtolaulu kulminoituu kaikki se, miksi musiikki kiehtoo. Siinä on svengi ja satuttavat sanat. Se osuu sävelkorvan ytimeen.
Musiikki on Salinille kuvataidettakin rakkaampaa.
– Ilman sitä puuttuisi elämän hempeys ja lempeys.
Puuhailu hiipuu muttei häviä
Luovuuden pulputtajassa on viime aikoina ilmennyt joitain hidastumisen merkkejä: silmät eivät suo enää pitkiä kirjoitusrupeamia, ja tauon kaipuutakin on ilmennyt.
Silti kulttuurilähde kuplii yhä. Suunnitelmalistalla on ainakin lyhyitä tekstejä ja maalauksia.
Karjalaistaustainen mies lohkaiseekin, että hänestä alkaa vihdoin sukeutua puoliksi hämäläinen: kun askel alkaa painaa, alaosasta tulee hidas hämäläinen, mutta yläosassa, ajatuksia porisevassa päässä on yhä liikettä.
