En milloinkaan enää unohda kahden euron kolikkoa. Näin vannoin itselleni jokaisella kirotulla askeleella.
Ensilunta hyökyi taivaalta ja pohjoistuuli ujelsi naureskellen pipon läpi, kun harpoin hangessa, jonka alla väijyi jääpeite. Aamuseitsemältä oli pilkkopimeää, ja valon lisäksi kulkija olisi kaivannut myös jalkakäytävää, jotta vastaan tulevan auton kohdatessa ei olisi tarvinnut loikata väistöliikkeenä ojan pohjalle.
Pakko tämä oli kuitenkin kärsiä. Auto oli jäänyt tuulilasin vaihtoa varten nauttimaan huoltamohallin lämpimistä sisätiloista, josta kävisin sen iltapäivällä hakemassa – toisen vajaan neljän kilometrin reippailun jälkeen.
Kotia lähellä olevan korjaamon hyödyntäminen ja samalla pieni jaloittelu aamutuimaan etätyöpäivän aluksi oli vielä vaihtoaikaa varatessa tuntunut suorastaan kuningasajatukselta.
Viimeinen kilometri ei ollut suorituksena kuninkaallinen, mutta hangessa se eteni onneksi huomaamatta, aivan kuin kiveniskemästä alkunsa saanut halkeama auton tuulilasissa.
Kuluneen yleisohjeen mukaan kolhuun tuulilasissa kannattaisi reagoida heti: ”laita päälle teippiä ja paikkauta reikä ennen kuin vaurioalue on kahden euron kolikkoa suurempi”. Kun iskukohta, lämpötilavaihtelut ja muut tekijät osuvat kohdilleen, tuulilasiin voi todellakin revetä railo jo yhden asiointipysäköinnin aikana. Kuin varkain tuo halkeama pitenee, kunnes autoilijalle vaivattoman pikkupaikkaamisen sijaan keinovalikoimassa on jäljellä enää koko tuulilasin vaihtaminen.
Jopa vakuutusyhtiö usein patistaa autoilijaa hoitamaan ikkunakolhunsa ajoissa ja halvemmalla lupaamalla niiden pikkupaikkaukset ilmaiseksi. Aina ei kiireinen auton omistaja tahdo löytää moiselle vähäpätöiselle asialle aikaa kalenteristaan, ja lopputuloksena on paitsi isompi vaiva myös suurempi hinta – ilmaisiin paikkauksiin verrattuna lasin vaihtamiselle kertyy vakuutuksenkin kanssa tuntuva omavastuu maksettavaksi. Ilman jonkinlaista lasivakuutusta lasinvaihdon hinta voi nousta helposti vielä häijymmäksi.
Puhelinsoitto sinä aamuna, tunti kotiin saapumisen jälkeen, ei tuonut onnellisia uutisia: vaihtofirman tilaama tuulilasi oli saapunut paikalle rikkinäisenä. Tämä oli huomattu onneksi ennen kuin vanhaa lasia oli alettu irrottaa, mutta uuden lasin saamisessa menisi jälleen aikaa. Kävelin iltapäivän päätteeksi takaisin hakemaan autoparan kotipihaan palelemaan.
Uusi yritys pari viikkoa myöhemmin ei sujunut sen hohdokkaammin. Neljän kilometrin kotiin kävelyä auton luovutuksen jälkeen seurasi soitto, jossa kerrottiin, että tilattu tuulilasi ei ollutkaan oikeanlainen – ja tällä kertaa auto oli jo ehditty saattaa tuulilasittomaan tilaan ennen takaiskun huomaamista. Uusi, oikeanlainen lasi saataisiin kuulemma parissa päivässä, ja jos jättäisin oman menopelini korjaamolle odottamaan, saisin jopa siksi aikaa käyttööni vara-auton. Jatkuva kävely oli saanut minut jo niin kovaan ylikuntoon, etten jaksanut purnata.
Vielä vähemmän jaksoin jupista laahustettuani jälleen kerran pajalle noutamaan käyttööni luovutettavaa perheautoksi ihanteellista kolmiovista pikku-Peugeotia, jonka ainoihin hyviin puoliin tuntui lukeutuvan pieni ja ehjä tuulilasi.
Onneksi ylikuntoni lisäksi oma farmarini toipui lopulta lasinvaihto-operaatiosta lähes ennalleen; vain pieni ennenkuulumaton natina pakkasella muistuttaa kiusallisesti meitä molempia uudesta lasista, siihen liittyneistä vastoinkäymisistä ja siitä, että kolikko voi olla miljoonan alku. Ainakin, jos kolikolla viitataan vaurioalueen kokoon auton tuulilasissa ja miljoonalla lukemaan verenpainemittarissa.
