Alkeisratsastuksen viherpesua: osoita yksisarvista taikasauvalla

Veera Ahlgrén, Ihaamaa, Veera Nieminen, kuva: Iiria Lehtinen
Kolumnin kirjoittaja on Ylöjärven Karhella hevostallia pyörittävä kirjailija.

Mediassa on nyt peräänkuulutettu eettisyyttä ratsastusharrastukseen, niin kuin tietysti kaikkeen muuhunkin vaateteollisuudesta ruoantuotantoon. Hyvä.

Yleisesti sanottakoon, että jos muistelen ratsastuskouluja 1990-luvulla ja katson niitä tänään, niin valtaosa toimijoista on kaikkina aikoina varmasti tehnyt parhaansa. Se, mikä oli parasta 30 vuotta sitten, ei nykytiedon valossa enää sitä ole. Hevosten hyvinvoinnissa on otettu valtava harppaus eteenpäin.

Nykyään ollaankin eniten huolissaan hevosten alisteisesta asemasta ihmiseen nähden. Ollaan huolissaan myös muun muassa siitä, että lapsia kannustetaan ratsastuskouluilla väkivaltaan luontokappaleita kohtaan, ja ne menevät siitä pilalle. Molemmat, lapsi ja hevonen.

Ajatellaanpa esimerkinomaisesti, että 6-vuotias lapsi ratsastaa 500-kiloisella hidastempoisella hevosella. Lapsen pienet jalat eivät yllä satulan siivekkeen yli hevosen kyljille asti. Hänen pitäisi laittaa Polle ravaamaan. Voin sanoa hänelle, että ”purista Pollea pohkeilla”, koska virallisesti se on tapa laittaa hevonen ravaamaan. Polle vain ei todellakaan reagoi sellaiseen puristuspaineeseen, mikä 6-vuotiaan kintuista satulan siivekkeiden läpi kylkiin kohdistuu. Jos Polle reagoisi niin pieneen paineeseen, aloittelijat eivät voisi ratsastaa sillä ollenkaan, koska se olisi koko ajan sinkoamassa johonkin suuntaan ratsastajien hakiessa tasapainoaan sen selässä. Voin sanoa, että ”kopsauta sitä pikkuisen jaloilla kylkiin”. Tämä kuvaa paremmin liikettä, joka lapsen pitää jaloillaan tehdä, että Polle tajuaa lähteä hölkkäämään.

Suurta kuohuntaa ovat aiheuttaneet opettajat, jotka ovat kehoittaneet oppilaitaan ”potkaisemaan jalalla”. Potkaiseminen on jokseenkin sama liike kuin kopauttaminen, mutta termi on väkivaltaisempi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että lasta kannustettaisiin satuttamaan eläintä. Jos hän alkaa ratsastustunnin jälkeen silmittömästi potkia kaikkia tapaamiaan luontokappaleita, hänessä oli alunperinkin jotain vialla.

Toinen sana, mikä saa nykyihmisen kavahtamaan, on raippa. Joillain talleilla on siirrytty lasten tunneilla käyttämään termiä ”heilauta taikasauvaa”, kun ennen on kehoitettu ”napauttamaan raipalla”. Nämäkin muuten tuntuvat hevosesta tismallisesti samalta.

En ollut ihan varma itkisinkö vai nauraisinko, kun kuulin taikasauvasta. Se on kuin alkeisratsastuksen viherpesua. Sama tuote, mutta vaihdetaan termistö niin ihmiset ostavat sen mieluummin.

Hevosurheilussa, niin kuin monessa muussakin lajissa ja harrastuksessa, on hyvä aika ajoin tsekata, että missä mennään muuhun yhteiskuntaan ja sen arvoihin nähden. Mikä on okei ja mikä ei ehkä enää ole okei, ja voitaisiinko tehdä jotain paremmin, jotta laji olisi turvallisempi ja eettisempi. Mutta jos mitään muuta ei muuteta kuin termistö, niin saadaan korkeintaan metri etumatkaa kriitikoihin nähden. Se pako on juostu äkkiä loppuun.

Sen sijaan, että puhutaan taikasauvasta, voitaisiin puhua siitä, miksi raippaa joskus käytetään ja mitä eroa on oikeaoppisella raipan käytöllä ja hakkaamisella. Tai mitä yhteistä. Ei nimittäin mitään. Tietämättömille pitää selittää, ei kaunistella. Siinä on enemmän hommaa, mutta se on molemmille osapuolille palkitsevampaa.