– Opin suomea nurinpäin, ylöjärveläinen Larissa Salomaa nauraa. Hän näet hakeutui suomen kurssien puutteessa venäjän oppitunneille. Kun toiset tavasivat itänaapurin sanoja, nainen tarttui suomenkielisiin käännöksiin ja imi maamme puheenpartta, minkä ehti. Todellinen kielikoulu koitti kuitenkin vasta arjessa ja työelämässä. Kieltämme jo hyvin suoltavan Salomaankin kelpaa viettää tänään Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää.
Kiitos. Larissa Salomaa muistelee, että se oli varmastikin hänen ensimmäinen sanansa suomeksi. Siinä tervehdyssanojen ja muiden perusfraasien ohella.
Noista sanoista Salomaa on tullut pitkän kielellisen matkan tähän päivään.
Nainen muutti Suomeen vuonna 1993 rakkauden perässä. Alkuun pariskunta ja Salomaan venäläissyntyinen tytär puhuivat paljon venäjää.
Mutta kun tytär aloitti koulun pian muuton jälkeen ja omaksui suomea rivakasti, äitikään ei tahtonut jäädä sanattomaksi.
– Tyttö oppi, ja minä olin nollassa. Aloin miettiä, mitä tehdä.
Arki opetti kieltä
Työvoimatoimistosta kyselemällä ei tahtonut löytyä kuin maksullisia, Salomaalle turhan tyyriitä kursseja.
Noin vuoden Suomessa olon jälkeen Takamaan kyläkuoron väki nappasi naisen porukkaansa, ja sanoja alkoi tarttua.
Sitten Salomaa äkkäsi hakea työväenopistoon venäjän kielen kurssille. Noin vuoden verran hän seurasi suomenkielisiä versioita venäjän sanoista ja lauseista. Opettaja lähti leikkiin vastustelematta, ja kurssilaisetkin hyötyivät, kun Salomaa puhui venäjää.
Lisäpontta kielen omaksumiseen tuli, kun Salomaa pääsi Soppeenkatajan päiväkotiin töihin.
– Sanavarastoni oli samalla tasolla kuin lapsilla. Olin kuin lapsi päiväkodissa. Mikä voisi olla parempaa? nainen nauraa.
Lapsille opetettiin perussanoja ja -termejä, kuten vuodenaikoja ja päiviä, ja samalla Salomaakin oppi.
– Ajatella, kuinka kehityin parissa vuodessa. Loppuvaiheessa luin jo satuja.
Seuraavat työpaikat ja arki opettivat naista entisestään.
– Pikkuhiljaa rapsuttelin itseäni eteenpäin.
Vuosituhannen vaihteessa nainen suoritti suomen kielen kurssin ja testin. Salomaa olisi halunnut aloittaa aivan alkeista, jotta olisi päässyt jyvälle kieliopista. Hyvän sanavaraston vuoksi hänet kuitenkin passitettiin keskitason opintoihin.
– Varmasti sain paljon kurssilta, mutta kieliopin pohja…
Kielitaidoton joutuu eristyksiin
Käytännön syyt motivoivat Salomaata.
– Jos ei ole kielitaitoa, kaikki on stop. Ei voi liikkua, kun ei tunne eikä ymmärrä ihmisiä. On ihan eristettynä.
Salomaa ei nähnyt itsellään mitään tulevaisuutta ilman suomen kielen taitoa.
– Jos ei osaa kieltä, on täysin riippuvainen muista. Jokainen ihminen haluaa olla itsenäinen.
Salomaa ei tietoisesti ajatellut motivaatiota, vaan se kumpusi luonnostaan arjesta.
– Olin vain menossa, tein työtä ja elin. En joka hetki ajatellut, että nyt opin.
Tämä ei tarkoita, etteikö hänellä olisi siintänyt tulevaisuudessa tavoitetta.
– Ajattelin, että jonain päivänä voin mennä töihin.
Toiveikkaista tulevaisuuden kuvista huolimatta Salomaasta tuntui alkuun, ettei hän ikinä opi.
– Aluksi kieli oli kuin musta metsä.
Mutta sitten nainen viittasi kintaalla moisille ajatuksille. Hän ymmärsi, että puheenparren oppii askel kerrallaan.
– Periaatteessa pienin askelin eteneminen on helpompi polku kuin yötä myöten lukeminen ja kirjan ääressä itkeminen.
Nainen myös tajusi, ettei ole väliä, miten kukakin puhuu. Tärkeintä on, että kieltä opetteleva uskaltaa avata suunsa ja että kukin tulee ymmärretyksi.
Rakenteet vieraita
Koska Salomaa ei ole pureutunut kielioppiin, hänen on kovin vaikeaa eritellä, mikä suomen kielessä tuntuu helpolta tai vaikealta.
Se, ettei nainen tunne rakenteita, onkin hänelle samaan aikaan haitta ja etu: toisaalta hän haluaisi ymmärtää, miten kieli toimii, mutta toisaalta puheen tuottaminen on helppoa, kun voi vain puhua ajattelematta ensin rakenteiden lävitse.
Jotain Salomaa osaa kuitenkin poimia suomen vaikeudesta. Kielioppi rakenteineen ja päätteineen tuntuu kimurantilta.
– Kirjoitan peruslauseita.
Myös vitsit olivat alkuun hankalia ymmärtää.
– Nyt alan tajuta niitä, nainen virnistää.
Aluksi ääntämys oli erikoisen tuntuista, mutta toisaalta suomen äänteet taipuivat Salomaalta paremmin kuin monelta venäläiseltä, koska nainen lauloi kuorossa.
Salomaan on hankala analysoida, millaisena kielenä hän suomea pitää.
– En ajattele asiaa niin.
Aikanaan hiukan oudolta kuulostanut kieli soi naisen korvissa nykyään yhtä kotoisana kuin venäjäkin.
– Se on täällä ja täällä, hän osoittaa korviinsa ja sydämeensä.
Kärsivällinen vastaanotto
Salomaa huokuu tyytyväisyyttä ja iloa kertoessaan, kuinka hyvin suomalaiset ovat suhtautuneet häneen ja hänen puheeseensa.
– Tietysti ihmisten suhtautuminen on muuttajasta itsestäänkin kiinni – siitä, millainen ihminen on ja miten uuteen maahan astuu. Minä tulin sydän auki.
Ihmiset ovat kaikkina näinä vuosina kuunnelleet Salomaata hymyillen ja kärsivällisesti. Koskaan he eivät ole osoittaneet hermostumisen merkkejä, jos Salomaa on takellellut sanoissaan.
– Varmasti ihmiset ovat olleet mielissään, kun olen yrittänyt, nainen tuumii.
Salomaa yrittää aina parhaansa mukaan puhua kauniisti ja asiallisesti. Ensin hän häpeili huonoa kielitaitoaan.
– Oli helppoa pyytää muita puhumaan puolestani.
Pieni tytärkin saattoi tökätä hyssytellen äitiä kylkeen, kun tämä puhui venäjää. Maahanmuuttajat eivät tuolloin olleet Suomen kaduilla, saati Ylöjärven maaseudulla, yhtä tuttu näky kuin nyt.
Puhumisen rajan ylittäminen oli hankalaa, mutta kun nainen otti askeleen ja onnistui, rohkeus kasvoi.
Kahden kielen nainen
Suomen kieli on Salomaalle tätä nykyä toinen luontainen, oma kieli.
Hän ajattelee, tekee työjuttuja ja näkee uniakin suomeksi.
– Pystyn asumaan ja olemaan ihmisenä täällä kielen avulla.
Suomi on myös hänen perheensä kieli.
– Joskus puheemme on kyllä puuroa, kun käytämme suomea ja venäjää sekaisin, hän naurahtaa.
Venäjä puolestaan on hänen ensi kielensä, joka varsinkin vanhemmiten tuo mieleen lapsuusajat.
Kieliin liittyvien tunnelatausten vertailu on Salomaalle kuitenkin mahdotonta.
– Venäjä tuli minulle äidinmaidosta, ja suomi on elämäni kieli, koska asun täällä, hän kuittaa.
Kommentointi on suljettu.