Kanadalaisen Morris Panychin näytelmä Täti ja minä on hyvä näytelmä. Se kertoo yksinäisyydestä, läheisyyden puutteesta ja turvaverkkojen purkautumisesta. Maarit Pyökärin Lahden kaupunginteatterissa ohjaama musta komedia on terävä ja ajankohtainen kuva Suomestakin.
Yöpaidassa harhaileva vanhus ei käännä katseita kaupungin pimeillä kaduilla. Kukaan ei pysäytä häntä eikä tarjoa apuaan. Helsinki Missionin tuore videokampanja Älä jätä ihmistä yksin ravistelee.
Se kertoo murheellisen tositarinan muistisairaasta Eilasta, joka karkasi hoitopaikasta ja paleltui vähissä vaatteissa puun alle. Me heräsimme: miksi kukaan ei tehnyt mitään?
Suomalaisten yksinolo on lisääntynyt. Eniten yksin ovat 65 vuotta täyttäneet naiset. Syyn me tiedämme: leskinaisia on leskimiehiä enemmän. Ikääntyneillä myös sukulaisten ja ystävien kanssa vietetty aika on selvästi vähentynyt.
Laitoshoitopaikkoja karsitaan, ja hoitajaongelmat siirretään koteihin.
Mitoitukset saadaan kuntoon laitoksissa, mutta vanhukset eivät ole kunnossa kotona.
Syrjäytyminen ja unohtuminen uhkaavat, kun ihmisen turvaverkot purkautuvat, eikä naapuriapu ole muotia.
Vanhusten yksinäisyys on herättänyt myös tunnettuja taiteilijoita toimimaan. Heidän joukossaan on bassosuuruus Jaakko Ryhänen.
Järkyttävää arkipäivää
Morris Panychin musta komedia Täti ja minä kertoo kahdenlaisesta yksin jäämisestä. Sen ajankohtaisuus viiltää, vaikka se on kirjoitettu lähes kaksikymmentä vuotta sitten.
Maarit Pyökärin ohjaama menestysnäytelmä sai ensi-iltansa Lahden kaupunginteatterissa vuonna 2010. Kantaesitys oli Helsingin Kaupunginteatterissa 2006.
Ajastamme kertoo paljon, että kaikki nämä vuodet näytelmän on sanottu nostavan esiin päivänpolttavia, yhteiskunnallisesti tärkeitä teemoja.
Jo lähes joka toisen oven takana asustaa yksin elävä. On ihmisiä, jotka valitsevat sinkkuuden omasta tahdostaan, mutta yhä useamman kohdalla se tarkoittaa murheellista syrjäytymistä. Ei tarvita kummempia tutkimuksia, että voidaan todeta yksinäisyyden lisääntyneen ja välinpitämättömyyden olevan järkyttävää arkipäivää.
Näytelmässä sairas täti ja perintöä ahnehtiva, karkeapuheinen sisarenpoika tapaavat muutaman vuosikymmenen jälkeen. Sänkyyn unohdettu täti on hiljaa ja antaa pojan pulputtaa oman elämänsä kertomusta.
Miehen tunteettomalta kuulostavan suoltamisen taustalta alkavat piirtyä ahdistavat lapsuusmuistot, läheisyyden puute ja rakkaudettomuus. Paljon puhuva on miehen itseironinen tokaisu: ”Kaikkihan me täällä onnumme.”
Katsoja toivoo: ”kunpa nämä jalattomat löytäisivät toisensa, edes koskettaisivat!”
Huumori keventää
Kirjailijan musta huumori kannattelee satuttavan elämän syviä ja tummia sävyjä. Keventävä nauru karkaa tuon tuosta, eikä se vähennä lainkaan asian puhuttelevuutta.
Tapani Kalliomäki on kuin energiajuomalla kyllästetty Duracell-pupu, jolla virtaa riittää. Ihmisyys paljastuu vasta kun patteri kuluu. Samalla Kalliomäki saa sävyjä tulkintaansa.
Ohjauksen helmi on kohtaus, jossa Kalliomäki käpertyy suuren matkalaukkunsa päälle. Siitä pienestä hetkestä huokuu ihmisen kaikkinainen irrallisuus ja yksin matkaaminen.
Leena Kokko-Saukkonen on täti, joka käy vuoropuheluun hillityn mimiikan voimin. Tädin hiljaisuuteen on syynsä, mutta sitä ei voi paljastaa tarinan oveluuden kärsimättä.
Erikseen täytyy mainita esityksen kiehtova musiikki.
Suuret ikäluokat eläköityvät terveinä, ostovoimaisina ja menohaluisina. Energiaa riittää aivan toisella tavalla kuin aiemmilla sukupolvilla.
Mutta kun ihminen sairastuu ja elämykset on ammennettava neljän seinän sisällä, verkostojen merkitys korostuu: toisen ihmisen läheisyyttä ja seuraa ei korvaa mikään.
Täti ja minä nostaa pintaan suolaisenmakeat tunteet, niin naurun kuin itkunkin.
Kommentointi on suljettu.