Maria Hakulinen ja Anna Kallunki asuvat vuokrataloissa lastensa kanssa poikeluslaisella tilalla. Naisten mukaan yhteisöasuminen ratkaisi monta yhteiskunnallista ongelmaa, kuten yksin jäämisen.
Parikymmentävuotias keltainen omakotitalo seisoo poikeluslaisen pellon keskellä. Järvinäköalalla varustetun talon pihapiirissä nököttää myös toinen rakennus, jo satavuotiaaksi ehtinyt kunnostettu hirsitalo.
Viime kesästä asti keltaisen omakotitalon vuokralaisena on asunut nelihenkinen perhe, joka päätyi maalaisidylliin Sipoosta. Tuolloin perheen äiti Maria Hakulinen oli selaillut netin asuntoilmoituksia, kun eteen oli osunut täydellinen yksilö 40 kilometrin päässä Tampereelta.
Kuin sattumalta unelma maalla asumisesta toteutui ja Hakulisesta tuli maalaistalon emäntä Ylöjärven Poikelukseen.
Yhteisöasuminen ehkäisee yksin jäämistä
250 neliöinen omakotitalo on täyttänyt hyvin Hakulisen ja tämän kolmen lapsen Karin, Sannin ja Inkerin tarpeet, mutta yksi huone on vielä vailla asukasta. Sen Hakulinen tahtoisi alivuokrata vaikkapa jollekulle toiselle äiti-ihmisille, joka olisi innostunut yhteisöllisestä asumisesta.
Yhteisöllisellä asumisella tarkoitetaan perinteisestä yksin- tai ydinperheasumisesta poikkeavaa asumismuotoa, jossa asukkaat asuvat saman katon alla – tai samassa pihapiirissä – siten, että he jakavat keskenään kodinaskareita ja elinkustannuksia.
Yhteisöasumista kehutaan asumismuodoksi, joka ehkäisee yksin jäämistä.
– Yhteisöasuminen tuli minulle tutuksi aikanaan Facebook-ryhmän kautta. Meitä saatetaan pitää vähän hippeinä ja hihhuleina, mutta asumismuodon hyvistä puolista kertoo mielestäni jo sen yleistyminen. Yhteisöasujat elävät itsenäistä elämää, mutta ovat toistensa tukena ja apuna, Hakulinen kertoo.
Saman katon alla on asuttu yh-äidin ja pienen vauvan kanssa
Yksinhuoltajaäitinä Hakulinen tietää, että erityisesti juuri yksin elävät äidit kaipaavat ympärilleen vertaistukea ja turvaverkon. Tätä tarkoitusta yhteisöasuminen palvelee hänen mielestään erityisen hyvin.
Hakulinen onkin asunut lapsineen jo aiemmin omakotitalossa, jossa saman katon alla asui yksinhuoltajaäiti vauvansa kanssa.
– Moni yh-äiti tahtoisi lastensa kanssa omakotitaloon, mutta se on heille liian kallista. Yhteisöasuminen ratkaisee senkin ongelman, hän sanoo.
Hakulinen julkaisikin loppukesästä Facebookissa ilmoituksen, jossa haki Poikeluksen maalaistalonsa yhteen huoneeseen alivuokralaista. Julkaisu keräsi sekä kiitosta että kritiikkiä.
– Kerroin, että elämäntyylimme on rauhallinen ja leppoisa, eikä siihen kuulu alkoholilla läträäminen. Tätä kommenteissa ihmeteltiin. Minulla on ollut lasinen lapsuus, johon liittyi humalaisia aikuisia. Siksi ajattelen, että humalaiset eivät kuulu lasten sekaan.
Lähtökohtana kommunikointi ja pyyteetön avun anto
Samaa mieltä on Anna Kallunki, joka asuttaa Kuisma-poikansa kanssa satavuotiasta hirsitaloa samassa pihapiirissä Hakulisen perheen kanssa.
Vaikka naiset asuvatkin eri rakennuksissa, jakavat he keskenään erilaisia arjen askareita ja syövät toisinaan yhdessä. Lähtökohtana homman toimivuudelle on se, että asioista kommunikoidaan ja apua annetaan pyyteettömästi puolin ja toisin.
– Yhteisöasumisessa kaikki ajatellaan tasapuolisuuden ja oikeudenmukaisuuden kautta. Olen innokas ruuanlaittaja ja teen ruokaa usein ihan liikaa. Silloin on mielestäni aivan loogista, että pyydän Annan ja hänen poikansa meille syömään eikä niin, että ”noi on nyt syöneet meillä kolme kertaa tällä viikolla”, Hakulinen sanoo ja jatkaa:
– Anna taas on jeesannut minua vapaailloissa hoitamalla poikaani, jonka totaaliyksinhuoltaja olen.
Kallunki kertoo arvostavansa sitä, että hänen lapselleen tulevat yhteisöasumisessa tutuksi erilaiset aikuiset.
– Kun lapsi näkee erilaisia luonteita ja tapoja olla aikuinen, hän oppii moniarvoisuutta, sitä, että oman perheen tavat ja arvot eivät ole ainoita mahdollisia, Kallunki toteaa.
Kokenut kommuuniasuja on nähnyt kattiloiden lentelevän
Pirkkalalaislähtöinen Kallunki on kokenut yhteisöasuja ja asunut useissa kommuuneissa Suomessa ja ulkomailla. Opiskeluvuosinaan Jyväskylässä hän asui yhteensä kolmessa kommuunissa: omakotitalossa Sopukatu 13:ssa ja Fredriksonin valtavassa 1880-luvulla rakennetussa porvariston talossa. Tutuksi tuli myös kommuuni erään kerrostalon kellarihuoneistossa.
– Minulle ovat tuttuja kommuunikokoukset, siivousvuorot ja muut systeemit. Olen nähnyt, kun kattilat lentelevät roskiin kämppisten tapellessa, hän naurahtaa.
Kokemustensa perusteella hän osaa sanoa heti, millaisia ominaisuuksia yhteisöasujalla pitäisi olla.
– Pitää olla joustava, muut huomioon ottava ja noudattaa yhteisiä sääntöjä. On myös tärkeää, miten asiat ilmaisee. Asiat, jotka nyppivät, pitää selvittää heti. Onneksi me olemme Marian kanssa perusluonteiltammekin riidanhaluttomia.
Kapinointia ydinperhekeskeisyyttä kohtaan
Sekä Hakulinen että Kallunki ovat molemmat asuneet elämässään yhdessä puolisoiden kanssa. Tällä hetkellä naiset näkevät kuitenkin tulevaisuutensa yhteisöasumisessa.
Kallunki lähti tavoittelemaan unelmaansa myymällä omistusasuntonsa.
– Moni varmaan ihmettelee sitä, että myin asuntoni ja hankkiuduin asumaan vuokralle. Omistusasunnolla voisin realisoida omaisuuteni myöhemmin, mutta nyt säästän muilla keinoilla. Ja voin kertoa, että nyt elän unelmaani, hän sanoo.
Hakulinen taas kertoo kapinoivansa yhteiskunnan ydinperhekeiskeisyyttä vastaan olemalla yhteisöasumisen puolestapuhuja. Hänen mielestään suomalaisessa yhteiskunnassa ydinperheasumista arvostetaan edelleen muita asumismuotoja korkeammalle.
– Vaikkei kumppania olisi, voi silti asua muiden kanssa. Ja myös lapset kuuluvat tähän pakettiin. Kaipaan sitä mentaliteettia, jossa koko kylä kasvattaa yhdessä lapsia. Se toteutuu yhteisöasumisessa.
