Tämän yllättävän kysymyksen esitti minulle – olisitteko uskoneet? – eräs hautakivikauppias itse, kun keskustelimme suomalaisen hautauskulttuurin nopeasta muutoksesta.
Haluan tulla haudatuksi uurnasukuhautaan
Siitä taitaa olla jo 30 vuotta, kun astelimme silloisen hautausmaanhoitajan ja seurakuntamestarin kanssa Ylöjärven hautausmaalla, en muista miksi. Tulimme lähelle Kuruntien puoleista rautaporttia. Pysäytin ”pappien rivin” kohdalla työtoverini ja sanoin, että tuohon minä haluan tulla haudatuksi.
– Ei onnistu, totesivat miehet yhdestä suusta.
– No miksi ei onnistu, ihmettelin.
– Me emme saa sinua tarpeeksi syvälle, siinä on kallio vastassa vain muutaman kymmenen sentin syvyydessä.
Olin pettynyt. Tiesin, että tuohon ”pappien riviin” on toistaiseksi haudattu vain kaksi tämän seurakunnan pappia, nimittäin seurakunnan ensimmäinen oma pappi Ernst Tamlander ja Jalmari Kahila. Kuitenkin pappeja on tässä seurakunnassa ollut aikojen saatossa monta kymmentä.
Sitten keksin ratkaisun: Haluan perustaa juuri tuohon uurnasukuhaudan itselleni ja perheelleni. Tuhkauurnalle riittää nimittäin vähempikin syvyys.
Vaikka tiedän, ettei Ylöjärvenkään seurakunnassa kukaan voi varata itselleen hautapaikkaa etukäteen – sehän johtaisi kaaokseen – esitän tässä näin julkisesti nöyrän, kainon ja hartaan toivomuksen, että minun lepopaikkani voisi olla vanhan perinteen mukaisesti tuossa kovin lyhyeksi jääneessä pappien rivissä.
Hautausmaakulttuurimme on myllerryksessä
Ymmärrän hyvin, jos joku pitää edellä esittämääni toivetta sopimattomana, röyhkeänä etuiluna ja oman itsensä korottamisena. Vakuutan, että se ei ole lähtökohtani. Kysymys on siitä, että yritän omalta pieneltä osaltani jarruttaa sitä valtaisaa myllerrystä, mikä hautausmaakulttuurissamme on käynnissä. Hautausmaalla, jos jossakin, soisi perinteiden jatkuvan.
Konkreettisesti hautausmaakulttuurin muutos näkyy siinä, että yhä useampi meistä tuhkataan ja yhä useamman tuhka kätketään niin sanottuun muistolehtoon. Muistolehdossa ei kenelläkään ole ”omaa” hautapaikkaa, johon voisi jouluna ja pyhäinpäivänä viedä kynttilän. Omaiset eivät saa edes tietää, mihin kohtaan muistolehdossa heidän läheisensä tuhka on kätketty. Vain pieni nimilaatta on kertomassa, että jossakin tässä lähistöllä on hänen leposijansa.
Tämä kuvastaa hyvin tämän päivän Suomea: heti kuoltuaan moni häipyy nimettömiin, olemattomiin!
Tämän ilmiön taustalla on monta tekijää. Maaseudun tyhjeneminen ja ihmisten jatkuva muuttaminen ovat jo sinänsä tehneet niin sanotut sukuhaudat ongelmallisiksi. Kun eletään kaukana suvun perinteisiltä asuinsijoilta, hautojen hoitaminen omaisten toimesta on usein melkein mahdotonta. Jos taas hauta annetaan seurakunnan hoidettavaksi, se tulee monen mielestä varsin kalliiksi. Esimerkiksi Ylöjärven seurakunta perii yhden haudan kukkahoidosta vähintään 100 euroa vuodessa. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että hautojen hoidon on katettava omat menonsa eli siihen ei voi käyttää kirkollisveroja.
Niinpä varsinkin monet suuret kaupunkiseurakunnat suosittelevat hautausmuotoja – kuten uurnalehtoja – joiden ylläpitokustannukset ovat pienet.
Samalla ollaan kuitenkin nopeassa tahdissa muuttamassa koko hautausmaakulttuuria. Kun monet ulkomaalaisetkin ovat ihastelleet suomalaisten hautausmaiden kauneutta ja rauhaa, miltä näyttävät meidän hautausmaamme muutaman vuosikymmenen kuluttua? Onko siellä erikseen vanha ränsistyvä puoli hautakivineen ja jo kaukaa luettavine nimineen, ja sitten lähes nimettömien ja olemattomiin kätkettyjen vainajien yhteislaidun, joka tietysti voi sinänsä olla hyvin hoidettu ja kaunis.
Tuhka tuuleen tai aaltojen vietäväksi
Kokonaan oma lukunsa ovat ihmiset, jotka haluavat, että heidän tuhkansa sirotellaan tuulen vietäväksi tai aaltojen kuljetettavaksi. Tunnen muutamia ihmisiä, jotka ovat ilmoittaneet omaisilleen haluavansa tulla näin ”haudatuksi”. Joku heistä perusteli päätöstään sillä, ettei hän halua olla kenellekään vaivaksi kuolemansa jälkeen. Kun ei ole hautaa, ei kenelläkään ole vastuuta sen hoitamisesta.
Niin, onko siis hautakivikauppiailla tulevaisuutta?
Myös hautajaiskulttuuri on muutoksessa
Yhä useamman kuolinilmoituksen yhteydessä on maininta: Haudattu läheisten läsnä ollessa. Ja jos kuolinilmoituksen yhteydessä on kutsu siunaustilaisuuteen, yhä useammin siinä samalla kerrotaan, että kukkatervehdyksenä toivotaan tuotavan vain yksi ruusu, ja että muistotilaisuus pidetään vain läheisten kesken.
Mistä tässä hyvin nopeasti tapahtuneessa muutoksessa on kysymys? Varmaan joltakin osin siitä, että kun ihmisen kuolema tulee muutoinkin läheisille aika kalliiksi, hautajaiskustannuksissa halutaan säästää.
En kuitenkaan usko, että tämä on ainoa syy. Itse asiassa näen aikamoisen ristiriidan siinä, että kun tälle ajalle näyttää olevan ominaista, että jokaisesta tulisi edes kerran elämänsä aikana edes pieni julkkis – katsotaan nyt vaikka tv-ohjelmia tästä näkökulmasta – kuoleman jälkeen hän ei yhtäkkiä saisi ollakaan yhtään mitään. Ei edes yhteisen muistamisen ja muistelemisen arvoinen.
Puhumme paljon yhteisöllisyydestä. Teemme runoja siitä, että jokainen ihminen on laulun arvoinen. Ei sellaisesta asiasta kuin yhteisöllisyys tarvinnut ennenvanhaisessa suomalaisessa kyläyhteisössä, ei myöskään Pispalassa eikä Amurissa, puhua. Tuskinpa sen ajan ihmiset olisivat edes koko sanaa ymmärtäneet. Mutta silloin oli itsestään selvää, että yhdessä elettiin ja yhdessä vainajat lepoon saatettiin.
Nyt elämme kännykänmitan päässä toisistamme – ja se on totisesti järkyttävän pitkä etäisyys! Nyt olemme vieraita toisillemme, vaikka välissämme on vain betonielementtiseinä.
Edessä olevan pyhäinpäivän aikaan tulemme taas – onneksi – näkemään, että tämä ei ole koko totuus. Valtavina laumoina riennämme panemaan omaistemme haudat talvikuntoon ja sytyttämään kynttilämeren kertomaan siitä, että vaikka jokainen meistä aikanaan vaipuu unohduksiin, silti on yhä lukematon määrä sellaisia nimiä hautakivissä, joita liikuttuneina ja lämpimin ajatuksin niistä luemme.
Eläisikö kynttilää sytyttävän ihmisen mielessä vielä arasti sekin toivo, että elävä liekki kertoo ikuisuudesta, jossa kerran kohtaamme toisemme?
ANTERO HONKKILA