Junaliikenteen risteysasemana tunnettu Toijala nuijitaan tehokkaasti katsojien muistiin Tampereen Työväen Teatterin uutuusmusikaalissa Poikabändi. Parivaljakko Heikki Syrjä ja Riku Suokas kuljettavat yleisönsä 1990-luvulle, jolloin maassamme elettiin paitsi markka-aikaa myös itsenäisen taipaleemme raastavinta lamaa. Yhdeksänkymmenluvun alun laman koettelemukset kasvoivat monille niin rankoiksi, että he päättivät päivänsä oman käden kautta. Neljännesvuosisata myöhemmin näytämme olevan kypsiä katselemaan nostalgiasilmälasein synkkien konkurssi- ja itsemurhatilastojen mustaamaa aikaa.
Naiset eivät pysy nahkoissaan. He kiljuvat ekstaasissa heitellen pikkareitaan ToiBoysin viiden trimmatun nuorukaisen valloittamalle estradille. Tulikoneet syöksevät liekkejä. Ilmassa on suuren musiikkispektaakkelin tuntua. Näin viime perjantaisessa näytöksessä.
Ihmiset unelmoivat tavallisesti 1950- tai 1960-luvusta. Aika on kullannut nuo vuosikymmenet. Liki kaikki ikävä ja masentava on jäänyt unholan yöhön.
Heikki Syrjä ja Riku Suokas liikkuvat Poikabändi-käsikirjoituksessaan tuoreessa muistissamme olevalla 1990-luvulla. Sen tapahtuvat eivät monen mielestä edes kaipaa muistelemista.
Yhdeksänkymmentäluku toi surullisen synkät pilvet monen suomalaisen taivaalle. Kansakunta tarpoi pitkäkestoisessa ja ennen kokemattomassa talouskurjimuksessa. Lama maksoi monelle koko elämäntyön. Vararikko toi laudat lukuisten firmojen ovien ja ikkunoiden eteen. Monen ihmisen kohtalona oli pitkittynyt työttömyys ja sen jälkimaininkeina elämänuskon lopahtaminen. Negatiivisuuden kierre kurjisti kaapaten viimeisetkin mehut.
Syrjä ja Suokas marssittavat näyttämölle laman nuoria uhreja. Käsikirjoittajat tarkastelevat uhriutumisia kolikon monelta puolelta. Tarinassa on onneksi kuitenkin valoisa loppu.
Musikaali kuvaa viiden poikabändiläisen elämänpolkujen ala- ja ylämäkiä, onnistumisia ja vastoinkäymisiä.
Tampereen Työväen Teatterin Suuren näyttämön täyttävän suurmusikaalin sisältö ei ole aivan yhtä sattumarikas kuin Toijalan maineikas läskisoosi tai yhtä tuhti kuin perunamokko.
Se, että 1990-luvulla vesi seisoi pilaantumiseen asti lammikoissa ja elämä hyytyi kovin onnettomaksi, on totta Poikabändin taiteellisessa sanomassa. Tampereen Työväen Teatterin loistokas tekniikka on kyllä vahvasti käytössä. Vaijereiden turvin liitelevät muusikot huumaavat katselijoiden päät. Valtaisat tulenlieskat vangitsevat katseet. Esiintymislavalla on kokoa ja näköä. Ulkokultaisuus kuorruttaa menon.
Musikaali olisi tullut mielenkiintoisemmaksi ja koskettavammaksi, jos käsikirjoituksessa olisi syvennetty viiden erilaisen nuorukaisen elämänkulun syihin ja seurauksiin.
Iso ja kantava johtolanka uupuu. Pintaliitoista menoa ja meininkiä kyllä on yltäkylläisyyteen asti.
Mitä katsojalle jää käteen?
Vajaat kolme tuntia väliaikoineen hurahtaa ihan mukavasti Poikabändin parissa, Mutta kun alkaa miettiä, mitä esityksestä jää käteen, olo tuntuu varsin hataralta.
1990-luvulla ihmiset viihtyivät vielä hyvin televisioiden äärellä. Kansalaiset seurasivat silmät tapilla muun muassa Hyvät herrat -ohjelmaa, jossa saunottiin ja puhuttiin politiikkaa. Suomalaiset saivat iloa Jari Litmasesta, joka teki nousujohteista uraa pitäen suomalaisuuden lippua korkealla.
Ihmiset kreppaututtivat hiuksensa ja suosivat grungemuotia flanellipaitoineen, maihareineen ja hippimekkoineen.
ToiBoys-poikabändin näyttelijät Jari Ahola, Jon-Jon Geitel, Lauri Mikkola, Saska Pulkkinen ja Jonas Saari pitävät kiitettävästi showta yllä ysärihengessä.
Risto Asikaisen, Kristian Maukosen, Pekka Siistosen, Heikki Syrjän, Ville Syrjän, Sana Mustosen sekä Juulia Haverisen sanoittamat laulut tuovat chiliä esitykseen. Biisit soivat vahvasti sekä soloina että porukalla.
Kapellimestari Pekka Siistosen yhtye musisoi täyteläisesti. Äänimaailma on kunnossa.
Koreografia on musikaalin kokoon nähden tylyn yksitotista.
Lavastuksen sokeripaloja ovat muun muassa näkymät Toijalasta.
Tampereen Työväen Teatterin suurproduktio elää vuoden 2020 ainakin seinäkalenterissa, jollaiseksi Poikabändin käsiohjelma on laadittu.
Olin virittänyt odotukseni merkittävästi korkeammalle kuin mitä valmis esitys tarjosi.
MATTI PULKKINEN
