Ihmisen henkisen, fyysisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin takia olisi kuulemma erittäin hyödyllistä opetella sanomaan ”ei”. Olen ottanut tämän, jälleen kerran, tavoitteeksi. Sitä kutsutaan myös omien rajojen vetämiseksi.
Aiheeseen liittyen luin erittäin viisaan lauseen: ”Ihmiset, jotka suuttuvat siitä, että vedät rajasi, ovat niitä, jotka hyötyivät, kun sinulla ei ollut niitä.”
Tämähän pitää paikkansa. Ne suuttuvat, jotka ovat kuvitelleet, että olen aina käytettävissä, aina olemassa heidän tarpeitaan varten. Eikä minua se haittaakaan, jos joku suuttuu, koska se on heidän ongelmansa.
Sen sijaan minua haittaa se, että minä meinaan koko ajan suuttua. Meinaan suuttua siitä, että rajojani ja elämänarvojani kyseenalaistetaan.
Esimerkki, jonka tapahtumat kuvitteellisia, mutta juonenkulku todellinen: Hanne kysyy minulta, että voisinko ottaa hänen cockerspanielinsa taas hoitoon viikonlopuksi. Sanon, että nyt en kyllä valitettavasti pysty, koska lähden viikonloppuna pitkästä aikaa katsomaan mummiani. ”Etkö voisi edes harkita”, Hanne kysyy.
Tuo ”etkö voisi edes harkita” on minulle sama, kuin Hanne kysyisi, että olenko ihan varma, että mummini on minulle tärkeämpi kuin hänen cockerspanielinsa. Se minua suututtaa.
Ja se, että ”ei” on tarpeeksi vaikea lausua edes kerran, niin sitten tällaiset Hannet pakottavat minut toistamaan sen monta kertaa, kun eivät kerrasta usko.
Ja tämä tarina toistuu, toistuu ja toistuu eri henkilöiden kanssa ja eri muodoissa. Ja minua suututtaa ja suututtaa ja suututtaa.
En yhtään ihmettele, että on paljon täysin rajattomia ihmisiä, jos niiden rajojen vetäminen on näin pirun työlästä ja suututtavaa.
Olen pinnistellyt muistiani, miettien, että olenko joskus pyytänyt joltain esimerkiksi palvelusta, ja kun olen saanut kieltävän vastauksen perusteluineen, jäänyt vielä jankkaamaan asiaa.
En muista. Tai muistan, mutta olen ollut noin 12-vuotias ja vinkunut äidiltäni kyytiä tallille. Tai marsua, tai koiraa, tai ponia.
”Mä sanon viimeisen sanan ja se on EI”, Maija Vilkkumaa laulaa erään äidin repliikkiä. Ymmärrän tätä äitiä. Edes lapsen jankuttamista ei jaksa kuunnella, saati sitten aikuisen.
Aikuisiällä en muista kyseenalaistaneeni kertaakaan sitä, kun minulle on sanottu ”ei”. Jos muistan väärin, ja olen näin jollekin tehnyt, niin tulkoon tämä nyt sanottua: Olen pahoillani. Sinulla on oikeus omiin valintoihisi ja omiin rajoihisi. Saat jatkossakin vapaasti kieltäytyä auttamasta minua. Olet joka tapauksessa hieno ihminen.
Nyt palaan peilin eteen harjoittelemaan osaisinko lausua tuon sanan jotenkin vakuuttavammin. Ehkä vika on kuitenkin minussa.
