Alias

Erään (muun kuin tämän) lehden päätoimittaja lähestyi minua jotakuinkin keskellä yötä viestillä, jossa oli liitteenä tyngäksi jäänyt pääkirjoitus ja avunpyyntö. Ajatus oli tyrehtynyt kesken homman. Hän kysyi, olisiko minulla mitään ajatuksia aiheesta.
No oliko! Minullahan on ajatuksia aiheesta kuin aiheesta. Kirjoitin noin neljä minuuttia, ja tekstiä oli niin paljon, että siitä olisi varmaan saanut kaksi pääkirjoitusta. Jäin miettimään, että mitähän tuossa juuri tapahtui? Tekstiä vain tuli kuin vettä putouksesta.
Toki jätin oikeinkirjoituksen ja lauserakenteet ja tekstin sujuvuuden täysin omaan arvoonsa, koska tiesin, että tämä päätoimittaja poimii ajatusvirrastani mitä tarvitsee ja muotoilee sitten tekstin lopulliseen muotoonsa.
Mutta luulen, että suurempi vaikutin oli tieto siitä, ettei mitään, mitä sanon, yhdistetä minuun henkilönä. Minusta tuli hetkessä niin sanottu ”puskista huutelija”, joka jonkun toisen nimen takaa julistaa mielipiteitään.
Sama ilmiö esikoisromaanini kanssa. Kirjoitin sen muutamassa kuukaudessa, ja 90 prosenttia ajasta nautin kirjoittamisesta. En oikeastaan ajatellut, että kukaan lukisi sitä, koska en pitänyt sen julkaisemista realistisena tavoitteena.
Tuo puuttuva 10 prosenttia sijoittuu aikaan, jolloin minulla oli jo kustannussopimus, eli tiesin, että kirja julkaistaan, mutta sitä piti vielä muokata. Tuo karmiva tietoisuus siitä, että joku ihminen lukee tämän lauseen. Ja tämänkin lauseen. Ja tämän. Mitähän ne ajattelee?
Toista romaaniani olen nyt työstänyt nelisen vuotta. Sen ilmestynee ensi syksynä. Jos julkaisisin sen salanimellä Paavo-Olavi Kahilainen, se olisi varmaan ollut valmis jo kolme vuotta sitten, koska Paavo olisi ottanut vastuun jokaisesta kirjoittamastani lauseesta.
Tästä minä vaan aloin miettiä, että miten paljon enemmän maailmassa olisi puhetta ja mielipiteitä ja kirjoitusta, jos kaikki saisivat puhua jonkun muun nimellä ja naamalla? Ja miksi emme uskalla puhua omallamme? Koska uskokaa tai älkää, edes minä en sano ääneen ihan kaikkea mitä ajattelen.
Eikä ihan kaikkea toki pidä sanoakaan. Kunnianloukkaukset ja muut tarpeettomat räkytykset voi jättääkin ilmaisematta, mutta mitä sinä sanoisit seuraavassa palaverissa pomon kanssa, jos saisit sanoa sen ääntä muuttava Darth Vader –naamari päässäsi?
Mitä sanoisit veljelle, siskolle, anopille? Puolisolle? Kaksinaamaiselle ystävälle? Lastesi opettajalle? Ihastuksellesi? Tutulle, joka kysyy, mitä kuuluu?
Kokeilepa ilman naamaria?