Moni pensselinäppi maalaa läpi vuoden, mutta ylöjärveläisille taiteen harrastajille Ritva Lindforsille ja Jaana Pärssiselle vuodenajalla on väliä. Toisen taiteilu puhkeaa kesän tullessa, toisen tyrehtyy. Molempia kuitenkin yhdistää se, että kun he maalaavat, he maalaavat kesää.
Maisemamaalari imeytyy suvimiljööseen
Kevään mittaan taideharrastaja Ritva Lindforsin näpit alkavat kuin huomaamatta tehtailla taulupohjia. Niitä kertyy pino, kun talvella pohjia syntyy vain satunnaisiin täsmätarpeisiin yksi kerrallaan.
Sitten kesäauringon pilkahtaessa Lindfors äkkää, kuinka ihana ilma onkaan, pakkaa taulupohjat autoon, hurauttaa menoksi, bongaa sopivan paikan ja ryhtyy maalaamaan.
Lindforsin taiteilu ryöpsähtää vauhtiin kesäisin. Talvisin töitä syntyy vain jokusia.
Syyt ovat moninaiset, mutta kaikki kiertyvät sen ympärille, että Lindfors on maisemamaalari. Varsin realistiset taulunsa – joita hänen työnsä suurimmalta osin ovat – hän tekee maisemassa paikan päällä, sillä valokuva on hänelle kuollut malli. Tähän ulkomaalailuun talvi ei ole paras vaihtoehto.
– Olen kyllä maalannut 20 asteen pakkasessa, mutta ei siellä pysty kauaa olemaan.
Sitä paitsi kesän visuaalisuus vetoaa Lindforsiin, talven ei. Kesällä on runsain mitoin valoa ja varjoa. Ne inspiroivat Lindforsia, sillä kunkin valon ja varjon väri on aina erilainen.
– Ne muodostavat rytmin maisemaan.
Kesällä värit pursuavat muutoinkin ja toisaalta vallitseva vihreä tarjoaa kiintoisan haasteen.
– Yritän saada vihreälle oikeutuksen, sen, miten vihreä ja muut värit ovat tasapainossa.
Kesällä paikat myös uhkuvat eloa. Talvinen maisema on jotenkin uinuva ja tyhjä, kun ei ole kasveja, viljavia peltoja, veneitä, liplattavaa vettä…
Kesämaalaamiseen Linforsilla on ollut oivia tilaisuuksia myös maalauskursseilla Kökarissa.
– Siellä saa olla tosi rauhassa, imeytyä maisemaan.
Talvisin taitaja tekee abstraktimpia teoksia, jotka ovat kuin mielenmaisemia. Ne eivät tarvitse läsnä olevaa maisemaa, sillä ne kumpuavat mielikuvista – mutta kas, tällöinkin kesäisistä väreineen ja kontrasteineen.
Kun kesä lähestyy loppuaan, innostus on vielä päällä mutta alkaa huveta syksyn hiipuvassa valossa. Käsiin on jäänyt tukku tauluja, joista suurinta osaa taitaja pitää jotenkin vaillinaisina. Ne päätyvät säilöön tai uusiksi taulupohjiksi. Mutta parikin onnistunutta taulua on kesäisen ahkeroinnin väärti.
– On. On! On vain niin mukavaa maalata!
Kesän touhut ja kauneus vievät voiton
Kun vuosi kääntyy suveen, harrastetaiteilija Jaana Pärssinen pakkaa pensselit ja värit pois hyllyn uumeniin.
Maalaaminen saa jäädä sikseen kesäksi. Suvi kun täyttyy kaikesta muusta. Pihalla riittää kuokittavaa, ja menojakin piisaa sormelle jos toiselle.
– Olisi sääli tuhlata kesä olemalla sisällä ja tekemällä jotain, mitä voi tehdä talvella, taiteilija selittää.
Ulkona suven helmassa maalaaminen ei näet ole Pärssisen juttu. Valon määrä on niin valtava, että värit näyttäytyvät jotenkin eri tavalla kuin muulloin. Pärssinen ei saa niiden vivahteista otetta ja pettyy, kun värit näyttävätkin sisällä ihan toiselta kuin ulkona kirkkaudessa.
Tekemistä piisaa myös Pärssisen toimiessa Leporannan taidekeskuksen näyttelyvastaavana. Samalla keskus tyydyttää hänen taiteen tarpeensa – kesällä hän ammentaa taiteen muussa muodossa kuin itse tekemässään.
Ja kesä tyydyttää kauneuden tarpeen. Naisen ei tarvitse luoda kauneutta silmiensä eteen, kun luonto tarjoilee sitä yllin kyllin.
– Tuohan on kaikkein kauneinta, mitä näkee, taitaja sanoo kesämaisemaan nyökäten.
Kesän loisto ei sytytä Pärssisessä edes uhkua jatkaa ympäröivää kauneutta, puhjeta inspiroituneena taiteilemaan.
– Ymmärrän niitä, jotka tekevät realistista taidetta. Heille varmaan käy niin. Mutta minä tykkään vaikutelmista, jotka ovat tulleet päähäni. En halua kilpailla luonnon kanssa, kun en pysty siihen, taitaja toteaa sisällään hiljakseen muhivista ideoista.
Nuo ideat virkoavat sitten talvella. Ja kappas vain, tuolloin taiteilija maalaa juurikin kesäisiä asioita. Talvella hän nimittäin kaipaa taas värien kauneutta ympärilleen eikä kesän loisto ole enää läsnä vertailukohtana voittamassa kilpaa.
– Kun katselen miljöitä kesällä, ne syöpyvät tuonne mieleen, ja talvella niitä kaivelen ja muistelen.
Siispä syksyn orastaessa taitaja asettelee taas värit ja sudit ojoon ja pystyttää maalaustelineen. Mutta sitä ennen hän pitää taukonsa mielellään. Taitaja ei suvena ikävöi taiteilua.
– Saa siivota sotkuisen touhun hetkeksi. Ja luulen, että siinä uudistuu jollain tapaa, kun ei koko ajan tee.
Kommentointi on suljettu.