Oharit

Nykyään niitä saa ilmeisesti vain tehdä. Meillä oli naapurin kanssa molemmilla tallissa vapaita paikkoja. Vuoron perään raportoitiin toisillemme siitä, kuinka moni oli osoittanut kiinnostusta. Ja sitten kisailtiin siitä, kumman tallille tulee tallipaikan katsoja sovittuna aikana. Yleensä ei tullut.
Itse odotan edelleen yhtä, jonka piti tulla viime huhtikuussa maanantaina kello kuusitoista. Olen ikään kuin tajunnut, ettei hän aiokaan tulla, mutta hän ei ole itse ilmaissut asiaa millään lailla. Hänen puolestaan voisin siis varmaan vieläkin seisoa tallin pihassa odottamassa ja tähyilemässä tielle päin.
Hevosten myyjät kertovat myös tämän olevan nykyään normaali käytäntö. Sovitaan, että tullaan katsomaan myytävää hevosta, mutta ei vain sitten tullakaan. Ne myyjät, jotka vaivautuvat soittelemaan tällaisten ihmisten perään (itse en kuulu heihin), tietävät, etteivät nämä vastaa enää puhelimeen.
Tai sitten ilmestytään paikalle ja varataan jotain. Tallipaika, hevonen, mitä nyt ikinä. Ja sitten ei koskaan tulla hakemaan tai tuomaan sitä hevosta eikä ilmoiteta mitään. Myyjä myy eioota mahdollisille muille kiinnostuneille, kunnes tajuaa, että ostaja on tehnyt oharit. Edelleen on muuten saapumatta talliin yksi hevonen, jonka piti tulla huomenillalla, muistaakseni vuonna 2011.
Minun on vaikea päästä sisälle tähän toiminta- ja ajatusmalliin. Näille ihmisille ei pakkomyydä mitään niin, että he siksi yrittäisivät jotenkin livahtaa myyjän tavoittamattomiin. He itse lähestyvät sitä, joka myy. Sitten he ilmeisesti tulevat toisiin ajatuksiin. Sen vielä ymmärrän. Ja sitten he ajattelevat, että paras tapa hoitaa tilanne on olla hoitamatta sitä mitenkään. Tähän loppuu ymmärrys.
Kaikille tulee esteitä, kaikille tulee yllättäviä elämänmuutoksia ja kaikki ovat oikeutettuja muuttamaan mieltään. Eikä sitä tarvitse edes mielestäni sen kummemmin perustella. Voisi vain ilmoittaa, vaikka tekstiviestillä, että nyt ei pääsekään. Tai että ei aio tulla ollenkaan, koska muutti mielensä. Mutta nykyään ei kai jotenkin tarvitse. Miksi? En usko, että tämä on vain hevosmaailman ilmiö, mutta hevosmaailma on toimintaympäristö, josta minulla on eniten kokemuksia.
Sitten on työsuoriteoharit. Minulla on yhteistyötaho, jota en ole itse valinnut, ja josta en siten pääse eroonkaan. Hän on tarjoutuja. Hän tarjoutuu tulemaan avuksi. Sovitaan päivämäärät hänen aikataulujensa mukaan, jotta hän varmasti pääsee tulemaan, koska hän todella haluaa tulla. Kun neljä yritystä neljästä oli mennyt hutiin tämän henkilön yllättävien kiireiden takia, lakkasin laskemasta mitään sen varaan, että hän ilmestyisi.
Edelleen hän tarjoutui, ja vitosyrityksellä varmistin vielä edellisenä iltana, että onhan tämä nyt sovittu ja näinhän me teemme. Kyllä, näin teemme. Ja sitten taas yllättäviä kiireitä ja huti.
Nyt ollaan pisteessä, että minä tiedän, ettei hän koskaan saavu paikalle, mutta kun hän innokkaana tarjoutuu, sanon jonkin päivämäärän ja unohdan sen saman tien, koska niin hänkin tekee. Hassu rituaali.
Jälleen ymmärtäisin, jos nämä olisivat keikkoja, joille yrittäisin häntä väkisin raahata mukaan omaa työtaakkaani helpottamaan. Mutta nämä ovat keikkoja, joille hän haluaisi tulla mukaan katsomaan ja opettelemaan. Hän tarjoutuu. Ja sitten hän peruu viime hetkellä. Viisi kertaa viidestä oikeuttaa mielestäni jo sanomaan, että aina.
Tarjoutujiahan on runsaasti myös yhdistystoiminnassa ja varsinkin talkoiden suunnitteluvaiheessa. Aina on se innokas, joka on joka asiaan käsi pystyssä, että ”mä hoidan, mä hoidan”. Ja sitten sitä ei ikinä tapahdu, vaan seuraavassa kokouksessa pahoitellen todetaan, että ai niin, en minä ehtinytkään. Ja sitten se homma on kokonaan tekemättä, koska tämä tarjoutuja ei ole sitä asiaa delegoinut eteenpäin.
Ja sitten sama ihminen samalla innolla tarjoutuu taas tekemään jotain, ja muiden kontolle jää muistutella häntä, varmistella onko homma tehty, ja kun ei ole, niin tehdä itse. Kyllä, sinua pidetään ihan pelastavana enkelinä, kun tarjoudut vapaaehtoiseksi hommaan, jota kukaan muu ei halua. Mutta se sädekehä sammuu aika pian, jos hommat jäävät joka ikinen kerta lupauksen asteelle.
Minulle on opetettu, että sovituista asioista pidetään kiinni. Vähintään yritetään viimeiseen asti. Syntihän ei ole, jos jostain syystä epäonnistuu, vaan se, ettei edes yritä. Nämä lupautujat ja tarjoutujat sitouttavat todella usein jonkun muun ihmisen tähän kuvioonsa. Joku hukkaa heidän takiaan omaa aikaansa ja vaivaansa.
Oharit kertovat kaiken tarvittavan toisen ihmisen arvostamisesta. Näille ihmisille sinun elämäsi tunnit ovat yhdentekeviä, ja heillä on oikeus heittää ne puolestasi hukkaan. Älä anna sitä kuudetta mahdollisuutta, koska näille ei ole kukaan mitään velkaa. Edes selitystä. Se on vaan ei, ja hei hei. Hukatkaa jonkun muun aikaa.