Kurussa varttuneen ja siellä yhä sukuloivan kuvaajan töissä on tujaus mystiikkaa, jonka ratkaisu on katsojan silmässä.
Valokuvatessaan Laura Nurmi tavoittelee mystistä tunnelmaa, arvoituksellisuutta.
– Harvoin näytän kuvassa suoraan, mitä haluan sanoa. Tykkään salamyhkäisyydestä.
Kuvien on myös oltava ottajalleen tärkeitä.
– Ne eivät saa olla vain joitain kuvia jostain, itselleni merkityksettömiä.
Aiheella ei sinänsä ole väliä, mutta ihmiset ja luonto yhdessä ja erikseen ovat Nurmelle tyypillisiä aiheita. Hän tykkää myös tehdä kuvistaan sarjoja, sillä näillä saa kuviin tarinallisuutta. Sarjat hahmottuvat vasta jälkeenpäin; ne eivät ole kuvaamisen ohjenuora.
– Jotenkin tarina tuntuu itsestäänselvältä jälkikäteen. ”Ahaa, näinkö minä ajattelin alitajuisesti?”
Vihjaava virvatuli
Tätä kaikkea Nurmi mielestään onnistui saamaan Kurussa nähtävään näyttelyynsä.
Kuvat ovat hänelle kovin tärkeitä. Niihin lukeutuu jopa yksi hänen suosikkikuvistaan ikinä: otos isästä. Muitakin rakkaita ihmisiä niissä on.
– Harmi, että näyttely jäi noin pieneksi. Mutta budjetti tuli vastaan. En pystynyt teettämään enempää kuvia tulosteiksi.
Mystisyyskin osui nappiin.
– Kuvat ovat hämyisiä ja tummasävyisiä. Niissä on vähän melankoliaa. Mutta ainakin itse näen niissä valonpilkahduksenkin.
Salaperäinen tuntu syntyy myös ihmisten katseista ja asennoista sekä siitä, miten luonto yhdistyy ihmisiin.
Eritoten arvoituksellisuutta luo näyttelyn nimi Virvatuli. Se ajaa katsojan aprikoimaan tulkintaa. Virvatuli on suoperäisillä mailla esiintyvä heikkovaloinen liekki, mutta sanaa käytetään myös vertauskuvallisesti.
– Eri mytologioissa se voi olla hyvä tai paha asia. Se voi johdattaa matkailijan aarteen luo tai pois turvalliselta tieltä. Tykkään, että katsoja voi päättää, kummasta kuvissa on kyse.
Teema pulpahti animaatioelokuvasta Brave, jossa virvatulet johdattelevat päähenkilöä.
– Googlettelin, mitä virvatuli tarkoittaa, ja hoksasin, että tästähän saisi hyvän.
Kuvaten läpi elämän
Valokuvaimussa Nurmi on ollut aika lailla koko ikänsä.
– Lapsena kävin aina vohkimassa vanhempieni filmikameran. Sen jälkeen siirryin digikamerasta aina vähän isompaan ja yläasteella sain järjestelmäkameran. Vasta Voionmaan opistossa homma aukesi kunnolla. Aloin ymmärtää, miten toimia, valokuvauksen perus- ja ammattilinjan suorittanut nainen kertoo.
Toistaiseksi kuvaaminen on pysynyt harrastuksena, vaikka unelmana olisi saada alalta töitä. Nurmi on varautunut myös toisen alan opintoihin – mutta kenties sellaisiin, joita voisi yhdistää valokuvaukseen.
Kuvaamisessa häntä kiehtoo hetkien tallentaminen. Kamera kirvoittaa myös iloa, onnistumisen mielihyvää ja lievitystä ahdistukseen.
– Kuvaaminen on aina ollut tapa käsitellä tunteita.
