Älä tee itseäsi vastaan

”Kuvitelkaa tähän lattiaan ruudukko. Niinku ikkunaruudukko. Tässä ois talvi, sitten kevät, tuolla on kesä ja tässä on syksy.” Viisitoista aikuisopiskelijaa katsoo opettajaa odottavasti. ”Menkää nyt seisomaan siihen vuodenaikaan, missä te olette sen projektinne kanssa. Mitä vuodenaikaa teidän projektinne elää, seisokaa siinä ruudussa.”
Viisitoista aikuisopiskelijaa menee seisomaan omiin vuodenaikoihinsa luokkahuoneen keskelle. Tämä on kolmas kurssimme neljästä lähiopetusjaksosta. Minä seison talvessa.
”Avatkaa näitä vähän. Puhutaan ääneen”, opettaja kehottaa. Kanssani talvessa seisoo toinen opiskelija, joka ilmoittaa, että hänen projektinsa on nyt vaipunut talvihorrokseen, eikä hän tiedä koska se aikoo herätä. Mainittakoon, että projektin pitäisi olla valmis kuukauden päästä. ”Okei”, opettaja sanoo ja nyökyttelee hyväksyvästi. ”Sun projekti nukkuu.”
Minä kerron kokevani, että keväällä asioita tapahtuu, kaikki herää henkiin ja puhkeaa kukkaan. Minun projektini ei ole vielä ihan keväässä, mutta ihan kohta siellä. Pistän varpaani jo talven ja kevään rajalle. Suoraan sanottuna minun projektini kusee, itsestäni riippumattomista syistä, enkä tiedä ehtiikö se koskaan puhjeta kukkaan ennen kuin sen pitäisi olla jo valmis ja raportoitu. Tätä en sano ääneen.
Ajattelen pajunkissoja. Sitäkään en sano ääneen, ajattelen vain, koska tällä kurssilla voi ajatella vaikka pajunkissoja, jos siltä tuntuu. Ja jos minun projektini ei ehdi täysin valmiiksi, niin hei, ”sä sitten raportoit sen siihen asti, mihin olet sen kanssa päässyt”.
Raportin pituus, ihan maksimipituus on viisi liuskaa. Opettajat eivät halua lukea enempää, koska projekti ei ole heitä varten. Se on opiskelijaa itseään varten. Voin unohtaa kaikki lukiossa opettelemani esseen täytesanat, jolla sai sivun aineesta kolmesivuisen.
Luennolla kysyn opettajalta kysymyksen. Se on opettajan mielestä hyvä kysymys. ”Mitä sä itse ajattelet siitä?” Apua, nyt minun pitää itse ajatella! Pajunkissoja, ei, jotain muuta. Miksi näille asioille ei ole valmista yhtälöä, kaavaa, kiistatonta ratkaisua? Mitä opiskelulle on tapahtunut? Päädymme keskustelun kautta vastaukseen ”älä tee itseäsi vastaan”.
Tämä on sosiaalipedagogiikkaa aikuisopiskelijana. Tunnen itseni todella aikuiseksi, koska jos minut olisi laitettu tällaiselle kurssille alle kaksikymppisenä, olisin pyöritellyt vaivautuneena silmiäni siinä kohtaa, kun pitää astua vuodenaikaan. Olisin pelannut puolinukuksissa laivanupotusta itseni kanssa kaikkien ryhmäkeskustelujen ajan, koska niistä ei tule koetta.
Olisin keksinyt koko projektin päästäni, kirjoittanut sen täytesanoineen paperille edes yrittämättä toteuttaa sitä käytännössä, koska kukaan ei tarkista onko minulla todella käynyt asiakkaita.
Kurssin kirjat olisin todennäköisesti jättänyt lukematta, koska niissä on pirun pieni fontti ja vaikeita sanoja. Takakannen olisin lukenut ja kuvia katsellut siltä varalta, että jonain päivänä mentäisiin seisomaan ruudukkoon, joka symboloi Madsenin kukkaa. (Sosiaalipedagogiikan ammattilaisen pätevyysalueet Bent Madsenin mukaan, 1995, toim. huom.)
Tämä itseohjautuvuus ja ajatteleminen ja valmiin totuuden puuttuminen vaati hetken totuttelua. Nyt voinen todeta, että olen ollut viimeksi näin motivoitunut koulunkäyntiin peruskoulun ensimmäisen luokan ensimmäisenä päivänä. Sen jälkeen tavoite onkin ollut ensisijaisesti ”päästä läpi”, koska opettaja vaatii.
Tämä on aikuisopiskelua, ja nyt vaadin minä itse. Aion astua sinne kevääseen, vaikka kukaan ei pitäisi siitä pistokoetta. Kurssin päätteeksi sanon kiitos ja hei. Ensi keväänä tulen takaisin, koska hain jo seuraavallekin kurssille. En olisi uskonut sanovani näin, mutta uskon olevani koukussa opiskeluun. Mitä minulle on tapahtunut?